4. sunnuntai loppiaisesta, Joh.6:16-21, 3. vsk

Evankelistat Matteus, Markus ja Johannes kertovat yhtäpitävästi, että Jeesus eräässä tilanteessa käveli Gennesaretin järven päällä. Se ei ollut näytösluontoinen temppu, jollaisilla taikurit ja silmänkääntäjät hämmästyttivät ihmisiä. Se ei ollut myöskään julkinen teko, sillä se tapahtui yön pimeydessä, ja sen todistajat olivat noin viiden kilometrin päässä rannasta.

Kun Jeesuksen oppilaat näkivät, että joku käveli aaltoja pitkin heidän veneensä luo, he eivät kyenneet sijoittamaan tuota näkyä arkiseen kokemusmaailmaansa. Siksi he pelästyivät. Mutta he rauhoittuivat kuullessaan tutun äänen sanovan heille:

egw eimi, mh jobeisqe.

– Minä tässä olen. Älkää pelätkö.

Tällä tavalla Jeesus osoitti, kuka hän todellisuudessa oli, sillä myös Jumalan nimi muodostui lauseesta: ”Minä olen.” (ks. 2.Moos.3:14).

Vanhassa Testamentissa vellovat vesimassat ja meren syvyys edustivat kuolemaa. Uuden Testamentin kertomukset veden päällä kävelevästä Jeesuksesta julistivat puolestaan, että hän oli kuoleman voittaja. Vaikka oppilaat eivät ymmärtäneet näkemäänsä tältä kannalta, he tulivat käsittämään kaiken sitten, kun Jeesus nousi kuolleista.

Päivän evankeliumi opettaa, että Jeesus on Jumalan Poika. Ylösnousemuksen voimat vaikuttavat siellä, missä häneen uskotaan. Jeesus tuo sanassaan ja sakramenteissaan iankaikkisen elämän niille, jotka ottavat hänet vastaan.

Kasteen vaikuttamaa uutta elämää voi perustella Paavalin sanoin: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” (Room. 6:3-4).

Ehtoollisessa Jeesus, joka on antanut itsensä alttiiksi meidän puolestamme, sanoo jokaiselle syntejään katuvalle: ”Älä pelkää, minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun. Kun kuljet vesien halki, minä olen sinun kanssasi, kun virtojen poikki, ne eivät tempaa sinua mukaansa.” (Jes.1b-2a).

Elämän ulapalla käy usein kova tuuli, ja meidän on soudettava venettämme korkeassa aallokossa. Silloin tuntuu hyvältä, että on matkakumppaneita.

Kun osallistumme seurakunnan yhteiseen jumalanpalvelukseen, olemme samassa veneessä toistemme kanssa ja Kristuksen kanssa. Yhdessä kulkien matkanteko helpottuu, sillä kirkkoveneessä on monta airoparia. Toisten soutaessa toiset voivat levätä. Herra Jeesus pitää perää.

Löydämme jotakin arvokasta Jeesuksen sanoista myös silloin, kun luemme ne toisessa järjestyksessä:

– Minä olen tässä. Älkää pelätkö.

Jeesus on siellä, missä Jumalan sanaa saarnataan puhtaasti ja armonvälineet jaetaan oikein. Kun Jeesus asetti ehtoollisen, hän sanoi leivästä: ”Tämä on minun ruumiini.” Viinistä hän sanoi: ”Tämä on minun vereni.”

Nämä lauseet merkitsevät, että Jeesus on läsnä. Hän on näkyvästi tässä paikassa ja tässä hetkessä. Hän on leivässä ja viinissä, jotka otamme vastaan ja nautimme syntiemme anteeksi saamiseksi. Ja koska saamme syntimme anteeksi Jeesuksen tähden, voimme iloiten jatkaa matkaamme kohti taivaallista kotia.

– Miksi ehtoollisaineet syödään? Eikö niiden asettaminen näkyviin riittäisi?

Ajatelkaamme asiaa näin: ei kukaan ole enemmän tässä ja nyt kuin äiti, joka antaa lapselleen rintaa, ja lapsi, joka imee äidin rinnasta maitoa. Riittäisikö lapselle, että äiti näyttäisi hänelle rintansa mutta ei antaisi hänen syödä?

Ehtoollinen on Jumalan lasten matkaeväs maailmassa, joka tukahduttaa uskon ja tekee kilvoituksen rasittavaksi. Ei kerran saatu ehtoollinen riitä koko elämäksi, vaan usko kestää ehtoollisesta ehtoolliseen. Mitä heikompi uskomme on, sitä useammin meidän pitää tulla Herran pöytään.

Sen vuoksi kirkkovuoden jokaisena sunnuntaina on ehtoollisjumalanpalvelus eli messu. Ne jotka tuntevat itsensä ja tietävät, miten helposti tämä maailma vetää heitä puoleensa, tahtoisivat tulla Herran pöytään joka päivä. Tämä matkaeväs käy tarpeettomaksi vasta sitten, kun pääsemme Kristuksen kanssa taivaan suureen juhlapöytään.