Laskiaissunnuntai
Mark.10:35–45



                          Hattulan kirkon krusifiksi.


Laskiaissunnuntai saa nimensä paastoon laskeutumisesta, sillä neljäntenäkymmenentenä arkipäivänä ennen pääsiäistä, eli laskiaistiistaina, alkaa kirkkovuoden suuri paasto. Sen alkamiseen on vielä kaksi päivää.

Nykyään paastosta kuulee puhuttavan enemmän ruumiinpainon säätelyyn kuin hengelliseen elämään liittyvänä asiana. Urheilijat paastoavat valmistautuessaan kilpailuihin, joissa he haluavat yltää parhaimpiin suorituksiinsa. Suurin pudottaja -kisan osallistujat haluavat olla toisille esimerkki siitä, kuinka paljon paremmaksi elämä voi tulla noudattamalla terveellistä ruokavaliota ja harrastamalla liikuntaa.

On myös kristittyjä, jotka paastotessaan vaihtavat ruokavalionsa kasvispuolelle. Mutta paaston varsinainen tarkoitus ei ole sen miettiminen, panemmeko leipämme päälle voita vai Beceliä, vaan paasto on hengen tarpeiden asettamista ruumiin tarpeiden edelle. Paaston tulee johdattaa meitä rukoukseen, itsetutkisteluun ja hengelliseen rikkauteen.

Mitä ihmisen henki sitten tarvitsee? Ainakin se kaipaa yhteyttä Jumalan Henkeen. Kirkkoisä Augustinus (354−430) lausui tämän ajatuksen sanoin: ”Levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa” ja ”Tiedän vain sen, että olen rutiköyhä ilman sinua ja että mikä tahansa rikkaus, joka et ole sinä, Jumalani, on pelkkää parkuvaa köyhyyttä.”

Mitä kirkkoisä Augustinus sanoisi siihen, että nykyään kuka tahansa, jolla on tietokone ja internet-yhteys, voi käydä katsomassa näyttöpäätteeltä, millaista on ihmisten elämä maapallon toisella puolella? Tai mitä hän sanoisi siihen, että tietokonepelien avulla sotien kauhuja ja tuhoja voi katsoa menettämättä muuta kuin aikaansa? Ja mitä hän sanoisi siihen, että sosiaalisessa mediassa ihmissuhteet on mahdollista ohentaa kaksiulotteisiksi kohtaamisiksi?

Augustinus olisi varmaankin ihmeissään, jos hän näkisi nuo tietotekniikan tarjoamat mahdollisuudet. Mutta hän tunnistaisi niissä myös keinotekoisuuden ja luonnottomuuden. Niille aikamme ihmisille, jotka ovat kasvaneet keinotodellisuuden keskellä, mikään ei ole enää tarpeeksi viehättävää tai haastavaa. He kyllästyvät parissa minuutissa, jos kuva ja musiikki eivät vaihdu. Tiedon tulva on kuin tulvavesi: sitä pitää varoa, ettei se vie mennessään.


Markuksen evankeliumissa kerrotaan, että Sebedeuksen pojat Jaakob ja Johannes tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat hänelle: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.”

Jaakob ja Johannes olivat seuranneet Jeesusta sellaisen luulon kannustamina, että Jeesus perustaisi maanpäällisen valtakunnan. Koska he olivat kunnianhimoisia miehiä, he halusivat päästä messiaan hallituksessa paraatipaikoille. Mutta Jeesus vastasi heille: ”Minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.”

Jaakobin ja Johanneksen unelma hajosi, kun Jeesus ristiinnaulittiin ja kuoli. Eikö Jeesus ollut kertonut heille ennakkoon, mitä hänelle tulisi tapahtumaan? Kyllä hän oli kertonut sen.

Itse asiassa Jeesus oli saanut juuri sanotuksi oppilailleen: ”Me menemme nyt Jerusalemiin, ja Ihmisen Poika annetaan ylipappien ja lainopettajien käsiin. He tuomitsevat hänet kuolemaan, ja luovuttavat hänet pakanoille; ja nämä pilkkaavat ja sylkevät ja ruoskivat häntä ja tappavat hänet. Mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.” (Mark.10:33−34).

Silloin Jaakob ja Johannes tulivat esittämään Jeesukselle asiaa, joka ei olisi voinut olla kauempana siitä, mitä Jeesus oli juuri sanonut. Vapaasti suomennettuna se kuulosti tältä:

−   Joo, mutta hei, Jeesus, meillä olisi sinulle pikkupyyntö…

Jaakobille ja Johannekselle oli hyväksi, että Jeesus palautti heidät ruotuun. Heidän omista tarpeistaan lähtenyt rakkautensa Jeesusta kohtaan ei olisi tehnyt heistä apostoleja, vaan he olisivat valjastaneet Jeesuksen vain palvelemaan omia pyrkimyksiään.

Ihmisten omatarvelähtöisestä kristillisyydestä ja rakkaudesta on niin paljon esimerkkejä, että niiden luettelemiseen ei riitä edes seitsemäntoistaosainen tietosanakirja. Mutta itsensä pois antavaan Jumalan rakkauteen tarvitsemme esikuvaksi vain Jeesuksen Kristuksen. Hän on kuin prototyyppi, johon kaikkea rakkautta verrataan ja jonka mukaan rakkauden olemus tarkistetaan.

Niin kauan kuin elämme ruumiillisen olemuksemme vankeina, rakastamme itsekeskeisesti ja sekoitamme rakkauden tunteeseen itsekkäitä toiveitamme. Sen vuoksi on harhakuvitelma, että tulemme onnellisiksi, kunhan saamme rakastaa ja toteuttaa itseämme. Omatarvelähtöinen rakkaus ei synnytä onnellisuutta, vaan se luo vääristymiä.

Säästääkseen oppilaansa mitä suurimmilta pettymyksiltä elämässä ja rakkaudessa Jeesus sanoi heille: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.” (Joh.15:4).

Kuinka sitten voimme pysyä Kristuksessa? Monet kristityt olettavat, että usko Jeesukseen on tunteikkuutta. Rakkaushan on tunne. Mutta Jumalan rakkautta emme pysty tuntemaan. Se vaikuttaa meissä, jos olemme kuuliaisia sille, mitä Jeesus opetti apostoleilleen ja minkä hän käski heidän opettaa edelleen toisille.

Jos usko Jeesukseen olisi tunteikkuutta, Jeesus olisi kiittänyt Jaakobia ja Johannesta heidän innokkuudestaan, tulisuudestaan ja kunnianhimoisuudestaan. Mutta tiedämme Luukkaan evankeliumin perusteella, että Jeesus kehotti heitä hillitsemään mielensä (ks. Luuk.9:51−56), selkosuomeksi sanottuna panemaan jäitä hattuunsa.

Jos uskomme Jeesukseen on tunteikkuutta, silloin unohdamme, että Jeesus maksoi meidän velkamme tavalla, jota emme pysty korvaamaan hänelle edes antaumuksellisella rakkaudella. Sen vuoksi usko syntyy kuulemisesta, mutta kuulemisen synnyttää Kristuksen sana (ks. Room.10:17).

Rukous:

Herra,
mistä minä olen sinut löytänyt
ja mistä oppinut sinut tuntemaan?
Ennen kuin tulin sinut tuntemaan et ollut minun tietoisuudessani.
Mistä muualta olisin sinut löytänyt kuin sinusta itsestäsi?
Sinä olet se totuus, joka on saatavissa kaikille.
Sinun sanasi ovat selvät, mutta kaikki eivät kuule niitä selvästi.
He kysyvät, mitä itse toivovat,
eivätkä sinun vastauksesi ole aina sellaisia kuin toivotaan.
Paras palvelijasi on se, joka ei odota kuulevansa niinkään,
mitä hän itse haluaa,
vaan tahtoo sitä, mitä hän sinulta kuulee.
Opeta meitä tahtomaan, mitä sinä tahdot.