Suomen. ev.-lut. kirkon emeritus arkkipiispa John Vikström on ottanut kantaa luterilaiseen käsitykseen avioliitosta. Kanava -lehdessä 1/2021 ja Suomen kuvalehdessä 22.1.2021 hän sanoo muun muassa:

”Avioliittokäsityksen laajentamista pohdittaessa on näin ollen paikallaan harkita, olisiko mahdollista luoda järjestys, jossa vanhan perinteen mukaisesti olisi kaksi avioliittokäsitystä rinnakkain, laajempi avioliittokäsitys ja nykyinen käsitys. Tällöin eri käsitysten kannattajat saisivat pitää kiinni omasta käsityksestään, eikä toista käsitystä tarvitsisi pitää esteenä toisen olemassaololle.

Eri käsitykset eivät olisi toistensa ehdottomia vastakohtia, koska laajempi käsitys, joka ei määrittele osapuolten sukupuolta, ei sulkisi suppeampaa pois vaan antaisi sille riittävän tilan.

Ei olisi siis kyse mistään kokonaan uudesta avioliittokäsityksestä, kuten nimikin sanoo, vaan voimassa olevan käsityksen laajentamisesta. Sen keskeiset elementit siirtyisivät uuteen käsitykseen osapuolten sukupuolta koskevaa osaa lukuun ottamatta. Käsitysten välillä vallitsisi siis merkittävä kontinuiteetti. Tämä ei ole mikään optimaalinen ratkaisu, mutta luultavasti ainoa ulospääsy nykyisestä umpikujasta.”

Emeritus arkkipiispa Vikström on samanaikaisesti sekä oikeassa että väärässä. Hän on oikeassa siinä, että Suomen ev.-lut. kirkon kirkkokäsikirjoissa avioliittoon vihkimisen kaava seurailee muutosta, joka yhteiskunnassamme on tapahtunut reilun sadan vuoden aikana. Mutta hän on väärässä siinä, että luterilainen käsitys avioliitosta perustuu Martti Lutherin Vähään Katekismukseen ja kulloiseenkin kirkolliskokouksen hyväksymään kirkkokäsikirjaan.

John Vikström on niin oppinut teologi, että hän ei voi vedota tietämättömyyteensä siitä, että Luterilaisissa tunnustuskirjoissa puhutaan avioliitosta muissakin osissa kuin Vähässä katekismuksessa, esimerkiksi Martti Lutherin kirjoittamissa Isossa katekismuksessa ja Avioliittoon vihkimisen kaavan esipuheessa.

Martti Lutherin käsitys avioliitosta ei ole läheskään niin patriarkaalinen kuin John Vikström antaa ymmärtää. Isossa katekismuksessa Luther sanoo: ”Jos on määrä säilyttää avioliitto puhtaana, silloin on miehen ja vaimon yhdessä asuessaan ennen kaikkea säilytettävä keskinäinen rakkaus ja yksimielisyys, niin että he rakastavat toinen toistaan koko sydämestään ja ovat toisilleen täysin uskollisia.” (Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, sivu 359. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1990).

Kun siis miehen ja naisen on säilytettävä avioliitossaan ennen kaikkea keskinäinen rakkaus ja yksimielisyys, asia on nähtävä niin, että jo vuodesta 1529 lähtien – jolloin Luther julkaisi teoksensa Der Grosse Katechismus – luterilaisuuden piirissä on pidetty aviopuolisoja tasaveroisina kumppaneina. Rakkaus ja yksimielisyys eivät voi elää suhteessa, jonka toinen osapuoli alistaa toista. Tässä Martti Luther oli edellä omaa aikaansa.

Toisekseen on selvää, että Luterilaiset tunnustuskirjat pitäytyvät Jeesuksen ja apostolien opetuksiin avioliiton purkamattomuudesta, molemminpuolisesta yksiavioisuudesta ja joidenkin ihmisten kelpaamattomuudesta avioliittoon, mitkä sitten lienevätkin syyt viimeksi mainittuun. Jos Raamatusta ja Luterilaisista tunnustuskirjoista haluaa saada tukea sukupuolineutraalille avioliitolle, pitää harrastaa hyvin rohkeaa tulkinnallista akrobatiaa. Sen lisäksi pitää ottaa vastuu siitä, että tavalliset luterilaiset uskovaiset eivät kykene loikkimaan trapetsilta toiselle.

John Vikström on samanaikaisesti sekä oikeassa että väärässä myös siinä, kun hän sanoo: ”Tämä ei ole mikään optimaalinen ratkaisu, mutta luultavasti ainoa ulospääsy nykyisestä umpikujasta.”

Luterilaisen avioliittokäsityksen laajentaminen ei ole todellakaan mikään optimaalinen ratkaisu, sillä se avaa keskustelun siitä, kuinka monta osapuolta kristillisessä avioliitossa voi olla. Jeesus ja apostolit eivät puhuneet moniavioisuuden puolesta, vaikka he tiesivät, että Aabrahamilla oli vaimonsa Saaran lisäksi jalkavaimo Haagar ja että Jaakobilla oli vaimonsa Lean lisäksi toisena vaimonaan tämän sisko Raakel. Jos vapaus, veljeys ja tasa-arvo ovat ne periaatteet, joiden mukaan Suomen ev.-lut. kirkko navigoi nykyajassa, silloin on johdonmukaista hyväksyä myös moniavioisuuden patriarkaaliset, matriarkaaliset ja sukupuolineutraalit muodot.

Luterilaisen avioliittokäsityksen laajentaminen ei ole ainoa ulospääsy nykyisestä umpikujasta. Toinenkin vaihtoehto on olemassa. Emerituspiispat Eero Huovinen ja Wille Riekkinen ovat todenneet, että Suomen ev.-lut. kirkon on käytännöllisempi luopua oikeudestaan vihkiä avioliittoon kuin venyttää Raamatun tulkintaansa ja Luterilaisten tunnustuskirjojen tulkintaansa kysymyksessä: ”Mitä kristillinen avioliitto on?”

Kun sukupuolineutraali avioliittolaki tuli voimaan maaliskuussa 2017, Wille Riekkinen oli sitä mieltä, että Suomen ev.-lut. kirkon piti omaksua laajennettu käsitys avioliitosta ja sitä vastaavat käytännöt kirkkokäsikirjaansa. Vuonna 2020 Wille Riekkinen kuitenkin asiaa mietittyään ilmaisi kannattavansa Eero Huovisen esitystä.

Esipuheessaan avioliittoon vihkimisen kaavaan Martti Luther sanoo: ”Koska häät ja avioliitto kuuluvat yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin, ei siis ole meidän pappien ja kirkon työntekijöiden asia antaa niistä säädöksiä ja määräyksiä.” (Evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat, sivu 318. Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 1990). Katsoessaan avioliiton kuuluvaksi yhteiskunnallisen järjestyksen piiriin Martti Luther oli jälleen edellä aikaansa.

Siviilivihkiminen kohtelee kaikkia pareja samanarvoisesti. Koska yhteiskunnallinen tilanne on muuttunut Suomessa ja muissa länsimaissa noin sadan vuoden aikana sellaiseksi, että avioliittoa ei pidetä enää purkamattomana miehen ja naisen yhteiselämän instituutiona, Suomen ev.-lut. kirkko on joutunut paikalle, jossa sen täytyy valita linjansa. Kaksilla rattailla ei voi ajaa, koska rattaat vetävät eri suuntiin.

Siviilivihkimisen ei luulisi olevan ongelma niille Suomen ev.-lut. kirkon jäsenille, jotka tuovat esiin sitä, etteivät he usko Jumalan olemassaoloon. Luterilaisuuden olemuksesta käsin on oikeutettua kysyä heiltä, miksi he pyytävät siunausta elämäänsä Jumalalta, johon he eivät usko. Jotkut vastaavat tähän kysymykseen toteamalla, että he eivät pyydä siunausta Jumalalta vaan kirkolta.

No, jos asia on näin, silloin Suomen ev.-lut. kirkolla ei ole mitään todellista annettavaa heille. On näet niin, että luterilaisilla kirkoilla ei ole siunausten varastoa, josta papit voivat jakaa onnea ja menestystä jokaiselle, joka niitä tarvitsee. Roomalaiskatolinen kirkko kyllä katsoo omistavansa ”uskossa poisnukkuneiden Kristuksen pyhien ansiovaraston”, jonka siunaukset riittävät kaikille ja kaikkeen. Mutta uskonpuhdistajat Martti Luther, Philip Melanchton ja Luterilaisten tunnustuskirjojen yli kahdeksan tuhatta allekirjoittajaa hylkäsivät tämän paavi Klemens VI:n laatiman dogmin, joka antoi oikeutuksen anekaupalle.

Mistä sitten kristitty saa siunauksen elämäänsä, jos ei kotikirkkonsa alttarilta? Luterilainen katsanto on, että siunaus tulee Jumalalta niille, jotka tahtovat elää hänen sanansa mukaisesti. Jumalan ja ihmisten välimiehenä on Jumalan Poika, Jeesus Kristus, joka on lunastanut omakseen jokaisen, joka uskoo häneen. Jumalan ja ihmisen väliin ei pidä asettaa mitään eikä ketään, jolle Isä ei ole antanut välittäjän asemaa. Korkeimman aittoihin eivät pääse varkaat, koit eivätkä ruosteet. Minkä oven Jumala avaa, sitä ihminen ei voi sulkea. Ja minkä oven Jumala pitää suljettuna, sitä ihminen ei voi avata.

Voimassa olevassa Kirkkojärjestyksen 1. luvun 1. pykälässä sanotaan:

”Suomen evankelisluterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttamattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.”

Kirkkojärjestyksen 1. luvun 1. pykälä on kaiken sen kautta, mihin se viittaa, Suomen ev.-lut. kirkon perustuslaki. Vain kirkolliskokous voi muuttaa sitä, ja siihenkin se tarvitsee suuren määräenemmistön. Kirkkomme liberaalit tahot syyttävät usein kirkkomme konservatiivisia tahoja siitä, että ne jarruttavat kehitystä ihan vain jarruttamisen halusta. Tähän voi kuitenkin todeta, että Suomessa tavaksi tullutta perustuslain yli kävelemistä ei kannata omaksua luterilaiseen kirkkoon, jos kirkko haluaa pysyä yhtenä.

On oikeutettua kysyä myös: ”Mikä merkitys on sellaisella kirkolla, joka ohjaa jäseniään toisenlaiseen kristillisyyteen kuin, minkä se ilmaisee tunnustuksessaan ja järjestysmuodossaan?” Augsburgin tunnustuksen mukaan kirkko on pyhien yhteys, jossa evankeliumi julistetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein. Luterilainen kirkko ei vie ihmisiä autuuteen uskomalla heidän puolestaan kaiken, mikä kristilliseen uskoon kuuluu, vaan se kutsuu ihmisiä uskomaan Jeesukseen Kristukseen, Vapahtajaan, ja tukee heitä Jumalan sanan opetuksella, kasteen ja ehtoollisen sakramenteilla sekä esirukouksin.

Entinen Porvoon piispa Björn Vikström, joka on John Vikströmin poika, on puhunut ja kirjoittanut laajasti niin kutsutun kahden korin teologian puolesta. Sillä tarkoitetaan, että kristillisessä uskossa on yhtäältä muuttumattomien totuuksien kori sekä toisaalta muuttuvien eli ehdonvallan alaisten totuuksien kori. Björn Vikström haluaa ajatella, että kristillinen käsitys avioliitosta kuuluu muuttuvien totuuksien koriin.

Perinteisen luterilaisen teologian vastaus tähän isä ja poika Vikströmin harrastamaan uusteologiaan on, että jakamattoman kirkon uskossa, johon Suomen ev.-lut. kirkkokin sitoutuu tunnustuspykälässään, ei ole kahdenlaisia totuuksia. Luopuminen yhdessä asiassa siitä, mitä Jeesus ja apostolit opettivat, johtaa luopumiseen kaikessa siitä, mitä Jeesus ja apostolit opettivat.

Kirkkomme omaksumien käytäntöjen kohdalla voimme kuitenkin ajatella, että on olemassa hyödyllisten ja säilytettävien asioiden kori sekä hyödyttömien ja poistettavien asioiden kori. Koska avioliittoon vihkiminen ei ole luterilaisittain katsottuna sakramentti, luterilaisen kirkon ei tarvitse takertua oikeuteensa vihkiä avioliittoon. Siitä on mahdollista luopua. Sen myötä lopetettaisiin tietysti myös kirkon jäsenten yksityiselämän holhoaminen.

Toisin kuin emeritus arkkipiispa John Vikström en usko siihen, että Suomen ev.-lut. kirkossa eri avioliittokäsitysten kannattajat saavat pitää kiinni omasta käsityksestään niin, ettei toista käsitystä pidetä esteenä toisen olemassaololle. Tällainen sivistynyt ja kohtelias toisen vakaumuksen kunnioittaminen kesti kirkossamme vähän aikaa sen jälkeen, kun kirkolliskokous oli avannut papinviran niille naisille, joilla oli koulutuksellinen pätevyys ja seurakunnan vokaatio Suomen ev.-lut. kirkon papinvirkaan. Sitten alkoi molemminpuolisen provosoimisen ja provosoitumisen aika kirkossamme.

Minähän olen tietenkin vain emeritus kirkkoherra, mistä syystä minua ei tarvitse pitää viisaampana kuin emeritus arkkipiispaa. Olen kuitenkin tehnyt työni seurakuntaelämän kentällä, jossa todelliset ”uskonsodat” käydään. Olen joutunut ottamaan vastaan sylkeä naamalleni, vaikka en ole antanut aihetta tunnevaltaisiin reaktioihin. Provokaattorit ja provosoitujat ampuvat mielellään niitä, jotka yrittävät auttaa kentällä viruvia haavoittuneita.

Olenpa ollut teologien kokouksessakin, jossa eräs alustaja ehdotti sellaisia uusia kirkollisia toimituksia kuin avioeron siunaaminen ja abortin siunaaminen. Käytin puheenvuoron siitä, mitä siunaus on Raamatun ja Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan ja mitä kirkon tulee siunata ja mitä sen ei tule siunata. Minun jälkeeni eräs kollega pyysi puheenvuoron, jonka hän aloitti haukkumalla kirkkomme konservatiivit radikaalifeminismistä tutuilla iskusanoilla. Hänen äänensä värisi, ja hänen kasvonsa punottivat vihasta.