Helluntaipäivä
Joh.14:23–29


 

Päivän evankeliumi on osa pitkästä jäähyväispuheesta, jonka Jeesus lausui oppilailleen ennen kuolemaansa. Siinä on surullinen sävy. Mutta siinä on myös lohdutus, sillä Jeesus sanoo: ”Puolustaja, Pyhä Henki, jonka Isä minun nimessäni lähettää, opettaa teille kaiken ja palauttaa mieleenne kaiken, mitä minä olen teille puhunut.”

Ylösnousemuksensa jälkeen Jeesus näyttäytyi oppilailleen vielä neljänkymmenen päivän aikana useasti ja puhui heille Jumalan valtakunnasta. Ollessaan heidän kanssaan aterialla Jeesus sanoi: ”Älkää lähtekö Jerusalemista, vaan jääkää odottamaan sitä, minkä Isä on teille luvannut ja mistä olette minulta kuulleet. – – –. Teidät kastetaan Pyhällä Hengellä. Siihen ei ole enää montakaan päivää.” (Ap.t.1:4–5).

Tämä lupaus toteutui kymmenentenä päivänä siitä, kun Jeesus erkani taivaisiin. Oppilaat olivat koolla suljettujen ovien takana, kun heidän kokoussaliinsa tuli jostakin kuin voimakas tuuli ja he näkivät kuin tulenliekkien asettuvan itse kunkin heistä yläpuolelle. He alkoivat kiittää ja ylistää Jumalaa monikielisesti, ja he tulivat täyteen uutta luottamusta ja rohkeutta.

He lähtivät ulos Jerusalemin kaduille, jossa he julistivat parannusta ja kastetta Jeesuksen Kristuksen nimessä. Sinä päivänä noin kolme tuhatta ihmistä otti vastaan apostolien julistuksen, mistä syystä siitä päivästä – jota me kutsumme helluntaiksi – tuli kristillisen kirkon syntymäpäivä.

Jos se vuosi, jolloin Jeesus kuoli, nousi kuolleista ja astui ylös taivaisiin, oli ajanlaskumme vuosi 33, voimme sanoa, että tänään Kristuksen kirkko viettää 1986:tta syntymäpäiväänsä. Lähes kahden vuosituhannen aikana kirkon historiassa on ollut nousuja ja laskuja sekä maallistumisen aikoja ja alkuperäisen uskon uudelleen löytämisen aikoja. Mutta evankeliumi on julistettu lähes kaikille kansoille, ja Raamattu on käännetty monelle tuhannelle kielelle. Kristuksen kirkon kasvu ei olisi ollut mahdollista ilman Pyhää Henkeä, joka synnyttää uskon ja kokoaa seurakunnan.

Jeesuksen omien sanojen mukaan evankeliumi julistetaan kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu (ks. Matt.24:14). Mikä loppu? Tämän vanhan maailman loppu. Mutta se ei ole sellainen loppu, jonka jälkeen ei ole mitään, vaan meillä on Jumalan lupaus ”ja siihen luottaen me odotamme uusia taivaita ja uutta maata, joissa vanhurskaus vallitsee.” (2.Piet.3:13).

Jos vertaamme kristikunnan historiaa merimatkaan ja kirkkokuntia laivoihin, jotka tekevät tuota matkaa, silloin käsitämme, että ylitettävää ulappaa on vielä jäljellä. Kuinka osaamme säilyttää oikean suunnan niin, ettemme jää kiertämään kehää keskelle valtamerta tai niin, ettemme joudu rantautumaan jollekin autiolle saarelle? Kuinka huolehdimme aluksestamme niin, etteivät myrskytuulet kaada ja upota sitä?

”No, sehän on ihan helppoa”, joku sanoo, ”aluksemme on uppoamaton, ja sen varustukseen kuuluvat tutka ja satelliittipaikannin.”

Näin voimme tietenkin ajatella. Mutta kirkkolaiva rakennettiin jo kauan ennen Titanicia, jota aikanaan (vuonna 1912) ylistettiin käytännössä uppoamattomaksi valtamerialukseksi. Kirkkolaiva laskettiin telakalta silloin, kun laivat olivat puuta ja niissä oli airot, masto, purje, peräsin ja painolasti. Niin, luit oikein, painolasti. Se oli laivan kölipuun molemmille puolille ladottu kerros kiviä, joka vakautti aluksen kovassa tuulessa ja etenkin silloin, kun jouduttiin luovimaan tuulta vasten.

Viikingit purjehtivat nopeilla ja matalakulkuisilla aluksillaan Norjasta Fär-saarille, Fär-saarilta Islantiin ja Islannista Grönlantiin 900-luvun alkupuolella. He suunnistivat tähdistöjen avulla ja päättelivät merilintujen käyttäytymisestä, kuinka lähellä maata he olivat. 1000-luvun alussa he purjehtivat Grönlannista Pohjois-Amerikkaan, jota he kutsuivat nimillä Markland ja Vinland.

Jos Marklandin ja Vinlandin löytänyt kristitty viikinki Leif Eriksson olisi jättänyt varustamatta aluksensa painolastikivillä, hän ei olisi päässyt siihen maahan, jota hän lähti etsimään. Jos me heitämme oman elämämme matkan varrella kristilliset arvomme yli laidan niin, että molskahtaa, emme voi tehdä muuta kuin antaa tuulen viedä laivaamme, mihin se on milloinkin sitä viedäkseen. Mutta sellainen seilaaminen ei ole purjehtimista, vaan se on ajelehtimista.

Toinen tärkeä asia, joka tarvitaan aluksen suunnassa pitämiseen, on peräsin. Siksi navigoimisesta, joka tarkoitti alkuaan purjehtimista, on tullut suunnistamisen synonyymi. Lähes kaikissa uusissa henkilöautoissa on nykyään vakiovarusteena navigaattori. Mutta satelliittipaikannin ei korvaa laivan peräsintä eikä varsinkaan sitä miehistön jäsentä, jonka tehtävä on ohjata laivaa peräsimen avulla.

Kuka on kirkkolaivan pilotti eli ohjaaja? Aika yleisesti ihmiset mieltävät, että arkkipiispa, patriarkka tai paavihan se on. Mutta kukaan heistä ei ole tarpeeksi korkea-arvoinen voidakseen asettua kirkkolaivan pilotiksi. No, kuka sitten? Se on hän, jonka puhumat sanat Pyhä Henki palauttaa mieleemme ja opettaa meitä noudattamaan. Virressä 307 sanotaan:

Purjeisiini tuulta anna,
mua kanna
meren yli mailleni.
Pidä, Jeesus, itse perää,
Herra, herää!
Muuten hukkuu haahteni.
(Virsi 307:3).