Valvomisen sunnuntai
Aam.4:12-13

linnunrata_metsan_ylla_leiska-normal.jpg

Jumalasta on mahdoton puhua siten, että tulisi oikein sanotuksi, millainen hän on. Kuitenkin hän on lähettänyt meille sanansa, jotta voisimme ymmärtää oikein, mitä hän odottaa meiltä.

Jos annamme Jumalan sanan osua sydämeemme, opimme tuntemaan myös Jumalan tahdon ja saamme lahjan, jota meillä ei ole ollut, elämän valon (ks. Ps.119:105). Sen sijaan jos torjumme Jumalan sanan tai muunnamme sen, myös jumalakuvamme vääristyy. Toisin sanoen teemme itsellemme epäjumalan, joka ei elä eikä voi antaa elämää.

Valvomisen sunnuntain Vanhan Testamentin teksti on Aamoksen kirjasta. Se puhuu enemmän oikean jumalasuhteen vaalimisesta kuin valvomisesta. Koska ei ole olemassa suhdetta Jumalaan saati hengellistä valppautta ilman Jumalan sanan vastaanottamista ja tuntemista, on hyvä sittenkin kuulla, mitä profeetta Aamos muinoin julisti.

Huutaessaan: ”Valmistaudu kohtaamaan Jumalasi, Israel!” Aamos kuulutti, että Herran päivä oli lähellä. Jerobeam II:n (782−753 e.Kr.) hallitsema Israelin kuningaskunta ja Ussian (767−740 e.Kr.) hallitsema Juudan kuningaskunta olivat tuolloin vaurautensa huipulla. Mutta niin kuninkaat kuin kansa olivat unohtaneet esi-isiensä Jumalan.

Elävän Jumalan kohtaaminen tuli olemaan jotain muuta kuin, mitä Jumalan omaisuuskansa kuvitteli. Kumpikin kuningaskunta oli pakkosiirtolaisuuden ajan kynnyksellä, ensin Israel ja sitten Juuda. Tästä Aamos varoitti Israelia sanoen: ”Pois maastaan kulkee kaikkineen Gilgal, ja turhuuden huoneeksi tulee Jumalan huone, Betel.” (Aam.5:4−5).

Temppelipapit koettivat parhaansa mukaan pyöristää Jumalan sanan, mutta niin tehdessään he puhuivat omiaan. Aamos oli ammatiltaan karjapaimen ja viikunoiden viljelijä, jumaluusopillista koulutusta vailla. Jumala valitsi hänet sanansaattajakseen, koska hän ei kyseenalaistanut sitä, mitä Herra oli sanonut.

Papeille Aamos julisti: ”Voi teitä, jotka hartaasti odotatte Herran päivää! Mitä iloa teille on Herran päivästä? Se tuo pimeyden, ei valoa. Käy kuin miehen, joka pakeni leijonaa mutta kohtasi karhun − kun hän pääsi kotiin ja nojasi kädellä seinään, käteen puri käärme. Eikö Herran päivä siis ole pimeä eikä valoisa, pilkkopimeä, ilman valon häivää?” (Aam.5:18−20).

Tuomarit puolestaan, joiden olisi kuulunut vaalia oikeudenmukaisuutta, katsoivat lain täytetyksi, kun sen kirjain oli täytetty. Siksi heille ei ollut mikään ongelma ratkaista oikeusjutut maksukykyisten asiakkaidensa hyväksi. Aamos sanoi heille:

”Te vihaatte sitä, joka kaupunginportin kokouksessa vaatii oikeaa tuomiota, ja inhoatte sitä, joka kertoo totuuden. Te poljette tilattomia ja viette maanvuokrana heidän viljansa. Sen tähden teille käy näin: vaikka te rakennatte taloja hakatuista kivistä, ette saa asua niissä. Vaikka te istutatte ihania viinitarhoja, ette saa nauttia niiden viiniä.” (Aam.5:10−11).

Kansakunnan yläluokka oli kiinnostunut vain yltäkylläisestä elämästä ja hupaisasta ajanvietosta. Sitä ei liikuttanut, että köyhät kansalaiset kärsivät monenlaisten vääryyksien takia. Kuninkaalliset, ylhäiset, tavaroiden hovihankkijat ja rahanvaihtajat huolestuivat kansakunnan tilasta vasta siinä tapauksessa, että heidän sijoitusvarallisuutensa uhkasi menettää arvonsa.

Aamos ennusti yläluokalle ikävyyksiä sanoen:

”Voi teitä, Siionin huolettomat ja Samarian vuoren itsevarmat asukkaat, te valitun kansan kärkijoukko! Te torjutte mielestänne pahan päivän ja hyväksytte väkivallan keskuudessanne. Te makaatte norsunluuvuoteillanne ja loikoilette leposohvillanne. Teidän käy näin: vankisaattueen kärjessä te marssitte vieraaseen maahan. Loikojien juhlat on juhlittu.” (Aam.6:1,3−4,7).

Luonnollisestikaan ne, joihin Jumalan sana kohdistui, eivät kuunnelleet Aamosta suopeasti. Päinvastoin he ajattelivat saaneensa riesakseen taas yhden totuudentorven, joka ei ymmärtänyt asioiden suhteellisuutta saati sitä, että maailmaa ei voinut millään parantaa.

Aamos ei piitannut halveksunnasta, jota itseriittoiset ihmiset jakoivat hänelle runsain mitoin, vaan hän paljasti, mitä kansan parhaimmisto tuli kokemaan, ellei se tehnyt parannusta. Hän sanoi:

”Koittaa aika − sanoo Herra, Jumala − jolloin minä lähetän maahan nälän. En leivän nälkää, en veden janoa, vaan Herran sanan kuulemisen nälän. Ihmiset hoippuvat mereltä merelle, pohjoisesta itään he harhailevat etsimässä Herran sanaa, mutta eivät löydä.” (Aam.8:11−12).

Israelin kuningaskunnan historia päättyi vuonna 722 e.Kr, jolloin Assyrian kuningas Sargon II valloitti pääkaupungin, Samarian ja vei sen väestön orjatyövoimaksi Assuriin. Aamos ennusti Israelin kuningaskunnan kaatumisen kolme vuosikymmentä ennen kuin se tapahtui.

Vastaava kohtalo tuli Juudan kuningaskunnan osaksi vuonna 597 e.Kr. eli 125 vuoden kuluttua Israelin kuningaskunnan sortumisesta. Silloin Babylonian kuningas Nebukadnessar vei Juudan parhaimmiston pakkosiirtolaisuuteen Baabeliin.

Raamatun mukaan Jumala salli näiden kahden suuren onnettomuuden kohdata israelilaisia, koska kaikista maailman kansoista hän oli ottanut omakseen heidät. Jumala oli ilmaissut heille tahtonsa ja voimansa. Hän oli pelastanut heidät monesta vaarasta ja vainosta. Kaikesta tästä huolimatta israelilaiset eivät pysyneet uskollisina isiensä Jumalalle (ks. Aam.3:2). Niin Jumala antoi omaisuuskansansa tuntea, minkä veroinen se oli muiden kansojen rinnalla.

Kun israelilaisilla ei ollut turvanaan Jumalan erityistä siunausta ja varjelusta (ks. Aam.6:2), he menettivät vapautensa. Vastoinkäymiset olivat kuitenkin suuremmat niille, joilla oli paljon menetettävää, kuin niille, joilla ei ollut mitään. Köyhät israelilaiset säästyivät pakkosiirroilta, mutta ajan oloon he sekoittuivat assyrialaisiin ja babylonialaisiin maahanmuuttajiin.

Aamoksen profetia on tavallaan kuva myös meidän aikakaudestamme. Israelilaisten inhimilliset ja raadolliset puolet ovat tunnistettavissa nykyajan suomalaisista, suomalaisesta yhteiskunnasta sekä Suomen kristittyjä edustavista kirkkokunnista.

Kristittyjen kuuluisi olla, kuten apostoli Pietari sanoi, ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan” (1.Piet.2:9). Sitä vastoin kristillinen usko on monille suomalaisille kulttuurihistoriallinen viitekehys, jota he häpeävät – ikään kuin kaikki hyvä, joka kansallamme on, ei olisi kristillisen rakkauden ja kärsivällisyyden aikaan saamaa, ja ikään kuin kaikki paha, joka on kohdannut kansaamme, olisi kristinuskosta peräisin.

Ne, jotka lukevat ja kuuntelevat Jumalan sanaa avoimin mielin, ymmärtävät kyllä, mistä mikäkin aikakautemme ilmiö johtuu. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, mutta historiasta on mahdollista oppia. Kun itsekkyydestä ja ylpeydestä tehdään hyveitä, silloin lankeemus on lähellä. Viisas on se, joka ei antaudu tämän aikakauden hengen johdatettavaksi.