Jos olisi olemassa darwinistisen kehitysopin evankeliumi, se voisi alkaa sanoilla:<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Alussa oli sokea ja tarkoitukseton sattuma.

Sattuma ei ollut missään,

ja kuitenkin se oli kaikkialla

ja hallitsi kaikkea.

Alusta alkaen sattuma ohjasi

sekä olemista että olemattomuutta.

Kaikki syntyi sattuman voimalla.

Mikään, mikä on syntynyt,

ei ole syntynyt muusta kuin sattumasta.

Sattuma loi lajit,

ja Lajien Synty valaisi ihmiset.

Tämän kyseenalaisen evankeliumin innokas julistaja aikanamme on Oxfordin yliopiston professori, kehitysbiologi ja tieteen kansantajuistaja Richard Dawkins.

Dawkins on myös tunnettu ateisti. Hän on ottanut elämäntehtäväkseen taistelun uskontojen ja erityisesti kristinuskon julistamaa maailmankatsomusta vastaan. Hän on julkaissut lukuisia uskonnollista uskoa vastustavia kiistakirjoituksia. Tunnetuin niistä on vuonna 2006 ilmestynyt tiiliskiven paksuinen teos nimeltä Jumalaharha.

Johanneksen evankeliumin ensimmäinen jae: "Alussa oli Sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala." ei herätä Dawkinsissa muunlaista vastakaikua kuin tympääntyneen tuhahduksen. "Joka sellaiseen uskoo", hän sanoo, "antaa itselleen luvan pitää totena jotain, minkä tueksi ei ole olemassa näyttöä."

Dawkinsin mielestä luomisusko ja Raamatun Jumala ovat tarpeettomia maailmassa, jonka nykyaikainen tiede on vapauttanut jumalaharhasta.

Mistä Richard Dawkins saa innoituksen moisiin puheisiin? Evoluutioteoriasta, jonka Charles Darwin julkaisi vuonna 1859 teoksessaan Lajien synty. Evoluutioteorian perusväittämä on, että sattumanvarainen, sokea ja tarkoitukseton luonnonvalinta tuottaa ja on tuottanut maailmaan kaikki elävät olennot ja niiden lajit.

Evoluutioteoriaan perehtynyt lukija huomaa kuitenkin, ettei kysymykseen: "Onko olemassa Jumala, joka on luonut kaiken olevaisen?" tarvitse ottaa tieteellisessä mielessä kantaa. Itse asiassa Charles Darwin oletti, että evoluutio oli vain Luojan työväline, joka sai aikaan luonnon monimuotoisuuden. Darwin sanoi Lajien synty -teoksensa päätösluvussa:

"Jotakin suurenmoista on siinä ajatuksessa, että Luoja on puhaltanut elämän ja sen voimat aluksi vain muutamiin harvoihin tai yhteen ainoaan muotoon ja että kiertotähtemme kiertäessä rataansa järkähtämättömän painolain mukaisesti tuosta yksinkertaisesta alusta on kehittynyt ja edelleen kehittyy mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä muotoja."

Charles Darwin ei siis ollut ateisti, mutta Richard Dawkins sivuuttaa tämän ja monet muut tosiseikat. Vastustaessaan erityisesti juutalais-kristillistä luomisuskoa hänelle kelpaa mikä tahansa perustelu, joka saa sen näyttämään naurettavalta. Puhuessaan ateismin puolesta hän viittaa tieteen parhaisiin saavutuksiin ikään kuin ne olisivat jumalattomien tieteentekijöiden aikaansaannoksia.

Terävät pistot, jotka Dawkins suuntaa kristinuskoon ja sitä edustaviin yhteisöihin, osuvat kuitenkin Dawkinsiin itseensä. Hän sekoittaa toisiinsa juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin aivan kuin ne olisivat sama uskonto. Hän sekoittaa myös roomalais-katolisen kirkon, ortodoksisen kirkon ja protestanttiset kirkot ottamatta huomioon maantiedettä ja kirkkohistoriaa.

Toinen Oxfordin yliopiston professori Alistair Mc Grath, osoittaa teoksessaan Ateismin lyhyt historia, että ateismilla on esittää väittämiensä tueksi yhtä vähän näyttöjä kuin kristinuskolla, jolta ateistit vaativat tieteellistä todistettavuutta. Mc Grath kirjoittaa:

"Viime vuosina on yhä laajemmin havaittu, että aiempien vuosisatojen suuret ateistiset filosofiat ovat luonteeltaan kehämäisiä. Niiden antamissa selityksissä jumalakäsitteen synnystä on yksi yhteinen piirre: ne kaikki edellyttävät ateistista lähtökohtaa."

"Perustava oletus on nimittäin se, että ei ole eikä voikaan olla Jumalaa, ja näin on selitettävä, miksi täysin järkevät ihmiset kuitenkin uskovat hänen olevan olemassa. Koska Jumala itse ei ole olemassa, syyt ovat ihmismielen toimintahäiriöissä, alitajunnan vaikutuksissa valvetilaan tai monimutkaisissa yhteiskunnallisissa prosesseissa."

"Loppujen lopuksi nämä uskonnollisen uskon selitysyritykset alkavat ateistisista oletuksista ja päätyvät ateistisiin johtopäätöksiin. Ne selittävät ilmiömaailmasta tehdyt havainnot lähtökohdilla, joita ei perustella millään tavalla. Vain sellaiset ihmiset, jotka hyväksyvät etukäteen lähtökohdan, että Jumalaa ei ole, tulevat vakuuttuneiksi, että häntä ei ole."

Teismi on uskoa siihen, että jumala on olemassa. Juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat teistisiä uskontoja.

Ateismi on uskoa siihen, että jumalaa ei ole. Koska ateismin kannattajilla on yhteisiä järjestöjä, kokouksia, seremonioita ja esikuvia, ateismiakin on uskontotieteellisen määritelmän mukaan pidettävä uskontona.

Ateisti, joka kiivailee muita maailmankatsomuksia vastaan, on itse asiassa antiteisti, sillä kreikan etuliite anti on suomeksi vasta-, englanniksi counter ja latinaksi contra.

Ateistia, joka ei kiivaile muita maailmankatsomuksia vastaan, on tapana kutsua agnostikoksi kreikan sanan gnosis (= tieto) mukaan.

On siis pakko kysyä, mikä antaa jollekin ihmiselle oikeuden hyökätä toisten ihmisten maailmankatsomuksia vastaan. Sellainen toiminta on aina johtanut sotiin. Vanhan Testamentin Sananlaskujen kirjoittaja tiesi jo tuhansia vuosia sitten: "Moni viskoo sanoja kuin miekanpistoja, mutta viisasten kieli on lääke." (Snl.12:18; KR1933).

Merkillistä kyllä, Dawkins antaa itselleen luvan pitää ateismiaan tieteellisesti perusteltuna totuutena. Jos näyttövaatimus asetetaan yhtä korkealle kuin Dawkins asettaa sen uskonnoille, Jumalan olemattomuutta on mahdoton todistaa.

Ihminen, joka ajattelee, että Jumalasta ei voi tietää mitään, käsittää myös käänteisen riippuvuuden: ei ole mahdollista tietää sitä, ettei Jumalaa ole. Tietomme on vajavaista. Sen vuoksi jopa harras uskovainen voi tunnustaa olevansa agnostikko. En tiedä, mutta uskon. Uskon, jotta ymmärtäisin. Credo ut intelligam

Dawkins joutuu siis ristiriitaan itsensä kanssa, ja siten hän on pääsemättömästi väärässä. Mutta Dawkins vain jatkaa ristiretkeään. Juuri näin kiihkoilijoiden on tapana tehdä. He eivät koskaan myönnä erehtyneensä.

Ollakseni tasapuolinen myönnän, että kristinuskoonkin pätee väittämä: "Vain ne ihmiset, jotka jo valmiiksi hyväksyvät lähtökohdan, että Jumala on olemassa, voivat tulla vakuuttuneiksi, että hän on." Mutta kristillinen usko ei osoittaudu vielä tällä argumentilla kehälliseksi ajatteluksi.

Uskontotuudet olisivat kehäpäätelmiä, jos kirkot väittäisivät, että kristillinen oppi on mahdollista todistaa tieteellisesti. Kristilliset kirkot eivät etsi tieteen tukea uskolleen. Kirkot vaalivat apostolien todistusta, että Kristus on murtanut ihmiselle ylittämättömän ja ohittamattoman kehän: kuoleman vallan.

Apostoli Johannes sanoo sen näin: "Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä." (1.Joh.4:1). Jumala siis tunnetaan ja otetaan vastaan rakkaudessa, jota hän osoittaa luoduilleen. Jumalan rakkaus ilmestyi ihmiskunnalle Jeesuksessa Kristuksessa, Jumalan Pojassa, josta Johannes todistaa:

Sana tuli lihaksi

ja asui meidän keskellämme.

Me saimme katsella hänen kirkkauttaan,

kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.

Hän oli täynnä armoa ja totuutta.

(Joh.1:14).

Yhä uudelleen ja uudelleen Jumala kirkastaa armonsa niille, jotka suostuvat sovintoon hänen kanssaan Jeesuksessa Kristuksessa.