Pyhän Kolminaisuuden päivä, Joh.15:1-10, 2. vsk

1565697.jpg

 

Kiinnitin kerran internetiä selatessani huomioni erään uskonnollisen yhteisön www-sivuihin, jotka esittelivät kolminaisuusopin synnyn totuudenmukaisesti mutta tarjosivat kummallisen tulkinnan siitä, mitä usko Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen merkitsee. Vähän aikaa luettuani huomasin, että sivut kuuluivat jollekin islamistiselle yhteisölle, joka teki aktiivista suomenkielistä lähetystyötä.

Noiden sivujen tekijä ruoti Athanasioksen uskontunnustusta, jossa sanotaan: "Oikea, yhteinen, kristillinen usko [on], että me yhtä Jumalaa kolminaisuudessa ja kolminaisuutta yhdessä jumaluudessa kunnioitamme." Islamin mukaisesti ajatellen kolme kokonaista eivät mitenkään voi olla yksi, vaan ne ovat kolme.

Tämän lisäksi sivujen tekijä väitti, että kolminaisuusoppi oli Raamatun vastainen. Hän ehdotti niille, jotka uskovat jakamattoman kirkon perinteen mukaisesti Isään ja Poikaan ja Pyhään Henkeen, että he kolmen jumaluuden sijasta palvelisivat ainoastaan yhtä eli sitä, jota nimittävät Isäksi.

Tällaisesta lähetystyöstä on sanottava, että se on asiantuntematonta ja ylimielistä ja että se vaikeuttaa uskontojen välistä vuoropuhelua.

Kristityilläkin on suuri vaara sortua käännytystoimintaan, joka ei kunnioita toisten ihmisten vakaumusta vaan pitää omaa katsomustaan ainoana oikeana, vieläpä markkinoi sitä häikäilemättömästi.

Jos haluamme elää todeksi kristillisen uskomme, ei riitä, että olemme vahvoja periaatteissa. Meidän täytyy myös vahvistua rakkaudessa.

Kun Jeesus sanoi oppilailleen: "Ilman minua te ette saa aikaan mitään", hän tarkoitti paljon enemmän kuin sitä, että hänen seuraajiensa tuli pitää esillä hänen nimeään. Jeesus kutsui oppilaansa kulkemaan luopumisen tietä: "Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta." (Joh.15:13).

Tämä tie vei Jeesuksen ristille. Monet hänen oppilaistaan joutuivat myös tällä tiellä antamaan elämänsä sen puolesta, mihin uskoivat. Juuri se, että Jeesus pysyi uskollisena Isänsä tahdolle, ja toisaalta se, että apostolit pysyivät uskollisina Kristuksen sanalle, tuotti yhteisön, jota me kutsumme kirkoksi.

Joku voi tietysti sanoa, että muidenkin uskontojen keskuudessa on marttyyreja ja että heidän esimerkkinsä kannustaa niitä, jotka ovat elämässä. Tietysti on, sillä verba docent, exempla trahunt – sanat opettavat, esimerkit vetävät.

Mutta on aivan eri asia antaa henkensä uskonnollisen vihan tähden kuin joutua luopumaan elämästään rakkauden vuoksi. Kun meidän aikanamme joku pommimies tai -nainen räjäyttää itsensä vihollisinaan pitämiensä ihmisten keskellä, ei sellainen teko ole verrattavissa alkukirkon kristittyjen uhrivalmiuteen. Alkukristityt nimittäin olivat jaloja siinä, etteivät he vastustaneet pahaa pahalla.

Tai kun joku kiihkoilija Pakistanissa heittää käsikranaatin jumalanpalvelusta viettävien kristittyjen keskelle, voimme todeta, että Kristuksen oppilaat ovat yhä edelleen vihattuja tässä maailmassa. Mutta uskon hedelmä on rakkaus – ja se, joka rakastaa, pitää parempana antaa itsensä alttiiksi tuhoutumiselle kuin tuhota toisia.

Tätä puhetta ei pidä käsittää kehotuksena asettaa itsensä vaaraan Kristuksen tähden. Se tarkoittaa vain, että niin sanottua oikeaa uskoa on ainakin kolmenlaista:

a)      uskoa, jonka luullaan olevan oikeata, vaikkei se ole sitä,

b)      uskoa, jonka muoto on oikea mutta sisältö väärä,

c)      uskoa, joka on vailla muotoa, mutta sisältö on oikea.

Ensin mainittu usko tarkoittaa kaikkea uskonnollisuutta ja kaikkia aatteita, joilla ihmiset pönkittävät valtapyrkimyksiään. Ne, jotka käyttävät uskontoa toisten ihmisten suostutteluun ja hallitsemiseen, kiusaantuvat kuullessaan Jeesuksen sanan: "Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh.14:6).

Toiseksi mainittu usko tarkoittaa kristillisyyttä, joka on kyllä puhdasoppista mutta joka ei tuota hyviä tekoja. On kristittyjä, jotka kiivailevat pyhinä pidettyjen asioiden puolesta, mutta eivät osoita lähimmäiselleen myötätuntoa eivätkä huojenna heidän kuormiaan. Jeesus sanoo heistä: "Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi."

Kolmanneksi mainittu usko tarkoittaa sellaista kristillisyyttä, joka ilmenee enemmän palvelemisena kuin oikeaoppisuutena. Rakkaudessa vaikuttava usko ei haasta otteluihin, eikä se uhoa tai vertaile. Se perii voiton, koska sillä on suurin todistusvoima. Tästä uskon lajista Jeesus sanoo: "Siinä minun Isäni kirkkaus tulee julki, että te tuotatte runsaasti hedelmää ja niin osoitatte olevanne opetuslapsiani."

Jos oikean uskon voi tunnistaa aikaansaannoksistaan eli rakkaudesta, laupeudesta ja kärsivällisyydestä, niin mihin sitten tarvitaan uskontunnustuksia? Mihin tarvitsemme kristillistä oppia? Vastaus on käänteinen kysymykseen nähden: se, joka tuntee hyvin uskonsa perusteet, pystyy osoittamaan myös rakkaudessa vaikuttavaa uskoa.

Antiikin roomalaisilla oli tapana sanoa: "Verus amicus amore more ore re cognoscitur – todellinen ystävä tunnetaan rakkaudestaan, tavoistaan, sanoistaan ja teoistaan." Tämän lauseen voi muuntaa vaikkapa seuraavaan muotoon: "Fides vera re ore more amore cognoscitur – oikea usko tunnetaan teoistaan, sanoistaan, tavoistaan ja rakkaudestaan."<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kristillinen usko on siis sydämen asia, joka saa käsitettävän muodon sanoissamme, teoissamme ja tavoissamme.

Jumala on todelliselta luonteeltaan salattu ja käsityskykymme yläpuolella. Mutta hän on ilmoittanut itsensä ihmisille Isänä ja Poikana ja Pyhänä Henkenä. Kolminaisuusoppi ei ole yritys avata Jumalan salaisuus, vaan se on kolmen persoonan palvelemista yhdessä jumaluudessa ja yhden Jumalan palvelemista kolmessa persoonassa.

Kun tunnustamme uskoa Kolmiyhteiseen Jumalaan ja rakastamme lähimmäisiämme niinkuin itseämme, me samalla kunnioitamme, kiitämme, ylistämme ja palvelemme häntä, joka on Korkein.