Vuonna 1938 käyttöön otetun Suomen ev.-lut. kirkon virsikirjan virsi 440 perustui Vanhan Testamentin Psalmiin 58, jonka piispa Haqvin Spegel (1645–1714) muotoili asuun:

Jo vääryys vallan saapi, se huutaa taivaaseen.
Se turmaa ennustaapi, vie kansat kurjuuteen.
Ken Herran oikeutta nyt täällä julistaa,
ja ken vanhurskautta nyt tahtois puolustaa?

Nyt viekas vilppi täällä on noussut kunniaan,
on valhe vallan päällä ja vääryys voimassaan.
Ei kuulla kurjan ääntä, ja köyhää sorretaan,
ja lainkin rikkaat vääntää vääryyttä puoltamaan.

Kas, köyhän leivän syövät nuo jumalattomat,
he viatonta lyövät ja häntä vainoovat.
He kurjaa ahdistaapi kuin käärme kiukussa,
korvansa tukkeaapi tuon raukan huudoilta.

He armotonna vievät osuudet orpojen.
He söivät lesken leivät, on Herra nähnyt sen.
Hän vanhurskaasti kostaa vääryydentekijät,
rankaisee ansiosta nuo viekkaat ryöstäjät.

Vaan voitonpäivän kerran vaivaiset näkevät,
vanhurskaus kun Herran lyö väärät, väkevät.
Oi, Herra voimas näytä, kansaasi armahda,
ja hurskaan pyynnöt täytä ja päästä vaivasta.

Vääryys tosiaan on kasvanut maailmassa sellaiseen määrään, että se tahtoo kiivetä taivaaseen asti. Siksi on oireellista, että tämä virsi, joka kuvaa osuvasti aikaamme, ei ole Suomen ev.-lut. kirkon nykyisessä, vuonna 1986 käyttöön otetussa virsikirjassa.

Oliko 1980-luku täydellisyyden vuosikymmen? Vai onko kirkkomme kenties menettänyt jotain, joka sillä oli muutama vuosisata sitten?

Haqvin spegelin virsi sanoo vääryyden alkuperän olevan valheessa: ”On valhe vallan päällä ja vääryys voimassaan.”

Tämä piti paikkansa jo muinaisessa Israelissa; ja kaikki vuosisadat tähän saakka ovat tarjonneet sille kaikupohjan. Mutta 2000-luvulla on jo todettava: ”On valhe valheen päällä ja vääryys voimassaan.” Niin räikeäksi on käynyt muunnetun totuuden puhuminen ja tehokkaaksi sen levittäminen, että sukupolvet idästä länteen kasvavat kuin tynnyreissä.

Filosofien Karl Marxin (1818–1883) ja Friedrich Engelsin (1820–1895) mukaan vääryys syntyy sosiaalisista oloista, jotka mahdollistavat omistavan yhteiskuntaluokan häikäilemättömän taloudellisen ja poliittisen vallankäytön omistamatonta luokkaa kohtaan.

Näin varmaan oli 1800-luvun Englannin Manchesterissa, jossa Friedrich Engels järkyttyi isänsä puuvillatehtaan työntekijöiden surkeista työoloista. Euroopan muissakaan teollisuuskeskuksissa olot eivät tainneet olla sen paremmat kuin Manchesterissa.

Marx ja Engels julkaisivat vuonna 1848 pamfletin nimeltä Manifest der kommunistischen Partei, jossa he asettivat kommunistisen toiminnan päämääräksi kumota siihenastiset yhteiskuntajärjestykset ottamalla hallitsevan luokan omaisuus ja tuotantovälineet työväenluokan haltuun.

Marx ja Engels katsoivat, että väkivalta oli välttämätön ja oikeutettu väline uuden yhteiskunnan synnyttämiseksi. He uskoivat väkivallan loppuvan siihen, kun päämäärä oli saavutettu, mutta he olivat väärässä. 1900-luvun tapahtumat osoittivat, että Kommunistisen manifestin innoittamat vallankumoukset käynnistivät painostuksen, mielipidevainon ja väkivallan kierteen – noidankehän, jossa eräät valtiot ovat vieläkin.

Vääryyttä ei voi poistaa tekemällä omaisuudesta yhteistä, tasoittamalla tuloerot ja häivyttämällä sosiaalinen eriarvoisuus, vaan se jatkaa olemassaoloaan silloinkin, kun omaisuus on kollektivisoitu, tuloerot on tasoitettu ja sosiaalinen eriarvoisuus on muutettu samanarvoisuudeksi. Vääryys näet on kuin ameba, joka muuttaa muotonsa kulloiseenkin ympäristöön sopivaksi.

Päämäärä, johon Marx, Engels ja heidän seuraajansa uskoivat, ei ole toteutunut missään sellaisena kuin he uskoivat. Syy siihen on, että he näkivät asioiden ja olosuhteiden aineellisen puolen mutta eivät käsittäneet niiden hengellistä puolta.

Niillä nykyisillä kirkoilla, jotka pitävät Raamatun profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset Jumalan sanana ja jotka sitoutuvat kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen, on perusta, joiden avulla niiden pitäisi kyetä näkemään, mikä maailmassa on väärin, ja sanomaan mistä vääryys saa alkunsa.

Venäjän ortodoksinen kirkko on yksi niistä kirkoista, jotka lepäävät edellä mainitulla perustalla. Viime aikoina kuitenkin olemme kuulleet Venäjän kirkon johdolta lausuntoja, jotka ovat olleet lähellä heresiaa, kun niitä on tarkasteltu jakamattoman kirkon opin ja Raamatun perusteella.

Patriarkka Kirill on sanonut Venäjän sotilaallisen erikoisoperaation Ukrainaa vastaan olevan välttämätön toimenpide, jotta länsimaiset arvot eivät pääse mädättämään venäläistä maailmaa.

Kirill on myös kiistänyt, että Venäjän sotilaallinen toiminta Ukrainassa on sotaa. Tässä hän tietenkin myötäilee Venäjän valtionjohdon vaatimaa puhetapaa. Mutta siihen vetoaminen ei auta häntä viimeisellä tuomiolla, koska myös taktisen totuuden puhuminen on valehtelua.

Kun totuuden sanominen on lailla kielletty, silloin on parempi olla sanomatta mitään kuin suostua valheen äänitorveksi. Tai jos on pakko vastata, kun esivalta kysyy, silloin on paras noudattaa Jeesuksen neuvoa: ”Kun myönnätte, sanokaa vain: ’Kyllä’, kun kiellätte, sanokaa vain: ’Ei.’ Enempi on pahasta.” (Matt.5:37).

Myös Suomen ev.-lut. kirkko on yksi niistä kirkoista, jotka pitävät Raamatun profeetalliset ja apostoliset kirjoitukset Jumalan sanana ja jotka sitoutuvat kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen ja joiden pitäisi kyetä sanomaan niiden avulla, mikä maailmassa on väärin.

Mutta kirkkomme suhde totuuteen, jota se tunnustaa kirkkojärjestyksen 1. luvun 1. pykälän mukaan, vaikuttaa olevan liukuva. Nimittäin jos kaikkea, mitä kirkossamme tapahtuu, ja kaikkia rientoja, joihin kirkkomme osallistuu, tutkitaan rehellisesti Raamatun ja Luterilaisten tunnustuskirjojen valossa, voidaan nähdä, että kirkkomme periaatteiden ja tekojen välillä on ristiriita.

Kun sitten kirkkokansan keskuudesta jotkut nousevat huomauttamaan, että kaikki ei mene nyt ihan raamatullisen ja apostolisen tradition mukaan, pyhään virkaan vihittyjen joukosta astuvat esiin ne, jotka selittävät ristiriidat pois, kuin myös ne, jotka tuohtuvat ja haastavat huomauttelijat oikeuteen.

Yksinäisten huomauttelijoiden osa on oleva parempi kuin laumasieluisten selittäjien ja tuohtujien, sillä jos kaikki menee ihan Raamatun ja kristillisen perinteen mukaan, kuten selittäjät todistelevat, kenellä on silloin legitiimi syy tuohtua siitä, mitä huomauttelijat ovat sanoneet?

Asioiden selittäminen toisiksi kuin ne oikeasti ovat sekä uusien merkitysten antaminen sanoille, joilla on jo vakiintunut merkitys, ovat harhauttamisen ja hämäämisen keinoja. Sellaiset menetelmät ovat sallittuja sodassa, mutta hengellisen taistelun keinoina ne kuuluvat perkeleen työkalupakkiin.

Niiden, jotka tahtovat vaeltaa totuudessa, mutta epäröivät tai ovat heikkoja uskossa, kannattaa mietiskellä Kristuksen sanoja Vähän Aasian seitsemälle seurakunnalle; erityisesti niitä sanoja, jotka hän puhui Sardekselle:

”Minä tiedän sinun tekosi. Sinä olet elävien kirjoissa, mutta sinä olet kuollut. Herää ja vahvista sitä, mikä vielä on jäljellä, sitä mikä jo oli kuolemaisillaan. Olen havainnut, että tekosi eivät täytä minun Jumalani vaatimusta. Muista, kuinka kuulit sanan ja otit sen vastaan, tarkkaa sitä ja tee parannus. Ellet ole hereillä, minä tulen kuin varas, ja yllätän sinut hetkellä, jota et aavista.

Muutamia sinulla sentään on Sardeksessa, jotka eivät ole tahranneet vaatteitaan. He saavat käyskennellä minun seurassani valkeissa vaatteissa; he ovat sen arvoisia. Se, joka voittaa, saa ylleen valkeat vaatteet, enkä minä pyyhi hänen nimeään elämän kirjasta, vaan tunnustan hänet omakseni Isäni ja hänen enkeliensä edessä.” (Ilm.3:1–5).

Niiden puolestaan, jotka ovat vahvoja uskossa, tulee rukoilla heikkojen puolesta sekä niiden puolesta, jotka eivät tajua, mitä tekevät.