Helluntaipäivä, Ap.t.2:1–13

 

Kesäkuun ensimmäisen ja toisen päivän välisenä yönä 2011 olin katselemassa kesäyön aurinkoa Utsjoella Ailigastunturin huipulla. Mikä houkutteli minut sinne saakka? Tietysti osittainen auringonpimennys, jonka tiedotusvälineet kertoivat näkyvän hyvin pohjoisimmassa Suomessa.

Ailikkaan huipulle kokoontui muitakin taivaallisen ilmiön tarkkailijoita, kaikkiaan noin sata ihmistä. Joukko ei ollut niinkään kirjava kansallisuuksiensa kuin harrastuneisuutensa suhteen. Osa syventyi tarkkojen tähtitieteellisten havaintojen tekemiseen, osa nautti tunnelmasta, osa otti tapahtuman romanttiselta kannalta ja osa otti väkeviä.

Viimeksi mainittu porukka kummastutti ainakin minua, sillä he tuijottivat suojaamattomin silmin kirkasta taivaankehrää näkemästään mitään ymmärtämättä ja näköaistinsa vaarantaen. Heidän ilostaan, jota he nostivat nestemäisen pontimen avulla, olisi ollut paljon enemmän jäljellä seuraavana päivänä, jos he eivät olisi hankkineet itselleen järjen pimennystä.

Kesäkuun 2. päivä 2011 oli helatorstai, mistä syystä tilanne synnytti mielessäni kuvan Jeesuksen oppilaista. He jäivät tähystämään taivaalle heidän Mestarinsa etäännyttyä taivaisiin. Mutta yhtäkkiä heidän vieressään seisoi kaksi valkopukuista miestä, jotka sanoivat:

”Galilean miehet, mitä te siinä seisotte katsomassa taivaalle? Tämä Jeesus, joka otettiin teidän luotanne taivaaseen, tulee kerran takaisin samalla tavoin kuin näitte hänen taivaaseen menevän.” (Ap.t.1:11).

Huikean kaunis taivaallinen ilmiö, sen tarkkailun kannalta suotuisa sää ja Jumalan sana tekivät tuon helatorstain minulle ikimuistettavaksi. Tunsin, että siinä hetkessä Jumalan taivas kosketti maata sekä minua, maan matosta. Pyhän kokemuksen synnyttämä ilo viipyy sisimmässäni vieläkin.

*

Apostolien tekojen toisessa luvussa kerrotaan, että Jerusalemin väestö oli monenkirjava. Kaupungissa asui aasialaisia, arabialaisia, egyptiläisiä, elamilaisia, fryygialaisia, kappadokialaisia, kreetalaisia, kyreneläisiä, meedialaisia, mesopotamialaisia, pamfylialaisia, partilaisia, pontoslaisia, roomalaisia ja tietenkin juutalaisia, eli ainakin viittätoista kansallisuutta.

Kun Pyhä Henki laskeutui Jeesuksen opetuslapsiin, nämä alkoivat puhua vierailla kielillä ja ylistää Jumalan suuria tekoja. Niinpä jokainen, joka oli tullut muualta Jerusalemiin, kuuli sitä kieltä, jonka hän oli oppinut kotimaassaan. Tämä herätti ihmisten uteliaisuuden, mutta jotkut selittivät tapahtuman juopuneiden sammalteluksi.

Silloin Pietari astui esiin opetuslasten joukosta ja julisti kansalle:

”Israelilaiset, kuulkaa mitä teille sanon! Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan teitä varten valitsema mies. Sen Jumala osoitti niillä voimateoilla, merkeillä ja ihmeillä, joita Jeesus hänen lähettämänään teki teidän keskuudessanne, niin kuin tiedätte. Tämän Jeesuksen te surmasitte. Te panitte lakia tuntemattomat pakanat naulitsemaan hänet ristiin, kun hänet oli annettu teidän käsiinne niin kuin Jumala oli suunnitellut ja ennalta nähnyt. Mutta Jumala herätti hänet, päästi hänet kuoleman kidasta.” (Ap.t.2:22–24a).

Tämä ja monet muut asiat, jotka Pietari puhui Pyhän Hengen innoittamana, tuottivat kuuntelijoille huonon omatunnon, mistä syystä he kysyivät apostoleilta: ”Veljet, mitä meidän pitää tehdä?”

Pietari vastasi heille: ”Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – keitä ikinä Herra, meidän Jumalamme, kutsuu.” (Ap.t.2:37b–39).

Sinä päivänä noin kolme tuhatta ihmistä otti vastaan sanan, jota apostolit julistivat, ja antoivat kastaa itsensä Jeesuksen Kristuksen nimeen. Siitä alkoi evankeliumin kulku kaikkialle maailmaan ja kristillisen kirkon kasvu.

Nykyään kristillinen usko on saavuttanut lähes kaikki kansat ja Raamattu on käännetty melkein kaikille maailman kielille. Kaikki maailman ihmiset eivät silti ole kristittyjä eivätkä edes kaikki kristillisten kirkkojen jäsenet tunnusta uskovansa Jeesukseen. Euroopassa kirkko on näkyvästi läsnä melkein jokaisessa kaupungissa ja kylässä, mutta kristinuskon vaikutus ei yllä jokaisen ihmisen sydämeen.

Tänä maallistuneena aikana ihmiset ovat taipuvaisia ajattelemaan, että Raamatun kertomukset ovat satua ja että sakramentit ovat pelkkiä rituaaleja. Epäilyä pidetään parempana kuin uskomista. Tai jos johonkin halutaan uskoa, niin uskon kohde luodaan ihmisten ajatelmista. Jos tunnustava kristitty vaipuu epätoivoon tämän aikakauden tähden, hänen epätoivonsa voi ymmärtää. Näyttää siltä kuin Pyhän Hengen toiminta olisi käynyt aikanamme vähiin.

Luterilaisen opetuksen mukaan Pyhä Henki toimii armonvälineissä eli sanassa ja sakramenteissa. Tämä on hyvä muistaa, sillä Jumalan sanan totuus ja Kristuksen sovitustyö ristillä ovat ainoat asiat, jotka kestävät maailman loppuun asti. Pyhä Henki ei lisää Jeesuksen sanoihin ja tekoihin mitään uutta, vaan hän palauttaa mieleemme, mitä Jeesus sanoi ja teki. Sillä tavalla hän kirkastaa meille Kristusta.

Ihmisen on mahdoton arvioida ja ennakoida Pyhän Hengen työtä. Siksi voi näyttää kuin Pyhä Henki ei tekisi mitään. Kuitenkin hän jatkuvasti valloittaa uusia sydämiä Kristukselle. Esimerkiksi Kiinassa, jossa maolainen vallankumous 1950-luvulla ja kulttuurivallankumous 1960-luvulla tukahduttivat kirkkojen toiminnan, on nykyään arviolta 60 miljoonaa kristittyä. Kirkkoihin liittyy Kiinassa päivittäin tuhansia ihmisiä.

Tätä todellisuutta vasten onkin kysyttävä, miksi meidän keskuudessamme kristillinen usko on jotain, mitä hävetään tunnustaa. Suurin osa suomalaisista kuuluu kirkkoon, mutta kirkon opettamaan uskoon sitoutuu vain harva.

Syitä on varmaan monia, mutta keskeisin niistä lienee, että ihmiset kokevat kirkon uskon jotenkin rajoittavan heitä. Jumalan sana kehottaa Jeesuksen seuraajia luopumaan asioista, jotka eivät ole Pyhälle Hengelle mieluisia. Esimerkiksi Paavali sanoo:

”Ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli? Tämän Hengen on Jumala antanut asumaan teissä. Te ette itse omista itseänne, sillä Jumala on ostanut teidät täydestä hinnasta. Tuottakaa siis ruumillanne Jumalalle kunniaa!” (1.Kor.6:19–20).

Koska länsimainen kulttuuri korostaa yksilöllisyyttä ja itsensä toteuttamista, monien on vaikea käsittää, että Jumalan sanan kuunteleminen ja Pyhän Hengen opetuksen noudattaminen on tie vapauteen. Jos itsensä toteuttaminen on ruumiin halujen täyttämistä, ruumis oppii vaatimaan mukavuutta, nautintoja ja onnellisia tuntemuksia. Ne jotka niitä tavoittelevat, ovat pian halujensa orjia.

Apostoli Paavali sanoo: ”Kaikki on minulle luvallista – mutta kaikki ei ole minulle hyödyksi. Kaikki on minulle luvallista – mutta en saa antaa minkään hallita itseäni.” (1.Kor.6:12).

On olemassa sellaistakin itsensä toteuttamista, jossa ihminen pitää ruumiinsa kurissa antaakseen hengelleen tilaa liikkua. ”Hengen hedelmää [taas] ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.” sanoo Paavali (Gal.5:22).

Vaikka itsehillintä mainitaan luettelon lopussa, se ei ole vähiten arvostettu kristillinen hyve. Päinvastoin Paavali painottaa sen merkitystä lisäämällä: ”Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen.” (Gal.5:24).

Sana ”ristiinnaulinneet” tuo ensimmäiseksi mieleemme kärsimyksen, mutta voimme ajatella sen tarkoittavan myös liikkumattomaksi tekemistä tai sitomista. Kun hillitsemme itsemme, sidomme vanhan ihmisemme Kristuksen ristiin, jotta Pyhä Henki saisi opettaa meille oikeaa rakkautta sekä tuottaa sydämeemme aidon ja kestävän ilon.

Jeesus sanoo: ”Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa.” (Joh.14:27).