14. sunnuntai helluntaista, Room.13:810, 3. vsk. 

Kun aurinko nousee tai laskee, se usein värittää taivaan punaiseksi. Tämä luonnon ilmiö johtuu siitä, että punainen valo kulkee ilmakehässä pidemmän matkan kuin muut valon sävyt. Noustessaan tai laskiessaan punaisena aurinko on matalassa kulmassa katsojaan nähden, ja maan ilmakehä suodattaa valosta pois kaikki muut värit paitsi punaisen.

Punainen väri edustaa kristillisessä symboliikassa Pyhää Henkeä, Jumalan rakkautta ja vainoissa kuolleiden kristittyjen antamaa todistusta. Kun aurinko nousee ja laskee punaisena, kristitty voi nähdä siinä yhtymäkohdan Raamattuun. Jeesus, jonka veri vuoti ristillä syntisten puolesta, sanoo Ilmestyskirjassa: ”Minä olen A ja O, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu.” (Ilm.22:13).

Päivän epistolassa apostoli Paavali sanoo Rooman kristityille: ”Älkää olko kenellekään mitään velkaa, paitsi että rakastatte toisianne.” Mistä velasta Paavali puhuu? Seuraava efesolaiskirjeen kohta selventää asiaa:

”Älkää tuottako surua Jumalan Pyhälle Hengelle, jonka olette saaneet sinetiksi lunastuksen päivää varten. Hylätkää kaikki katkeruus, kiukku, viha, riitely ja herjaaminen, kaikkinainen pahuus. Olkaa toisianne kohtaan ystävällisiä ja lempeitä ja antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.” (Ef.4:30−32).

Kysymys on siis samasta asiasta, jonka lausumme Isä meidän -rukouksessa: ”Anna meille velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meille velassa.” (Matt.6:12).

Olemme syntiemme vuoksi aina velassa Jumalalle. Emme voi milloinkaan korvata hänelle hänen rakkauttaan ja hyväntahtoisuuttaan. Kristuksen tähden hän ei edes vaadi meiltä korvausta. Mutta olemme velkaa myös kaikille ihmisille, jotka ovat elämämme aikana rakastaneet meitä tai osoittaneet meille hyvyyttä.

Ne ihmiset, jotka ovat rikkoneet meitä vastaan, ovat periaatteessa velkaa meille. Mutta Jeesus opetti seuraajiaan siihen, etteivät he muistele kärsimäänsä pahaa. Ei siis ole meidän asiamme pitää ketään syyllisyydessä ja häpeässä. Jos Jumala säilyttää kirjoissaan katumattomien hairahdukset, niin se on hänen asiansa.

Paavalin kehotussana siis tarkoittaa, että ainoa velka, joka sopii kristitylle, on rakkauden velka. Emme saa kantaa pahojen tekojen velkaa katkeruutena, vihana ja kostona, vaan ainoastaan ristinä.

”Jeesus sanoi kaikille: ’Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua.” (Luuk.9:23).

Kun suostumme näkemään toisten ihmisten meille tuottamat rasitukset ristinä, pääsemme lähelle Herraamme. Onhan hän on kantanut ristinsä meidänkin puolestamme.

Rakkauden velka liittyy muuhunkin kuin anteeksi antamiseen ja saamiseen. Raamatun opetus rakkaudesta lähtee siitä, mitä sanotaan ensimmäisessä käskyssä: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi, joka johdatin sinut pois Egyptistä, orjuuden maasta. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” (5.Moos.5:6−7).

Mooseksen lain ensimmäinen käsky toistuu Uuden Testamentin puolella muodossa: ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi.” (Matt.22:37).

Vaikka olisimme mitä mallikelpoisimpia kristittyjä, mutta unohtaisimme rakastaa ensin Jumalaa, kärsivällisyytemme, anteeksi antavaisuutemme ja armeliaisuutemme olisivat teeskentelyä tai pingottamista. Tekojemme takana olisi samanlaisia vaikuttimia kuin niillä, jotka soitattivat torvea edellään, kun he toivat runsaita anteja synagogaan ja temppeliin (vrt. Matt.6:1−4).

Kannattaa siis puntaroida seuraavien lauseiden merkitystä. Se, joka rakastaa Jumalaa, rakastaa myös lähimmäistään. Se, joka rakastaa Kristusta, rakastaa hänen seurakuntaansakin.

Rakkauden velka ei tarkoita, että olemme velvolliset antamaan omastamme. Eihän kukaan rakasta velvollisuuden vuoksi. Ainoa kelpaava motiivi on kiitollisuus. Leskivaimo, joka pani uhriarkkuun kaksi pientä lanttia, antoi kaiken, mitä hän elääkseen tarvitsi (ks. Mark.6:41−44). Hän teki niin tietoisena siitä, että Jumalan armo on joka aamu uusi (ks. Val.3:22−23). Hän eli laupeudesta.