Laskiaissunnuntai, 1.Kor.13 ja Mark.10:32–45, 3. vsk

 

 

Mies ja nainen seurustelivat, menivät naimisiin ja perustivat perheen. Monen avioliitossa eletyn vuoden jälkeen mies kertoi vaimolleen tuntevansa itsensä oikeastaan naiseksi, vaikka olikin sukupuolisilta ominaisuuksiltaan mies. Vuosikymmenien jälkeen mies hankkiutui sukupuolen korjaushoitoon.

Vaimon oli valittava kahdesta vaihtoehdosta: erota miehestä, joka ei ollut jo seurusteluaikana paljastanut hänelle sisintään, tai löydettävä itsestään samaan sukupuoleen kohdistuva seksuaalinen identiteetti. Rakkaudesta puolisoonsa vaimo valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon.

Vaatiko kristillinen rakkaus vaimolta, että hänen piti uhrata itsensä miehensä tähden? Rakkaushan kestää kaiken ja kärsii kaiken. Vastaus riippuu siitä, miten kristillinen rakkaus käsitetään. Jos ajatellaan, että Jumalan rakkaus eli agape yhdistää puolisot rakastamaan toisiaan pyyteettömästi ja uhrautuvasti, silloin vaimon ratkaisun voi nähdä osoituksena suuremmasta kuin inhimillisestä rakkaudesta.

Mutta samalla voi kysyä, eikö miehen olisi jo seurusteluaikana pitänyt kertoa kumppanilleen, millaiseksi hän todella tunsi itsensä eikä houkutella tätä parisuhteeseen, joka ei vastannut kummankaan todellisia toiveita. Miehen vaimolleen osoittama rakkaus paljastui näin itserakkaudeksi, joka teki toisesta uhrin.

”En voinut enää jatkaa itsepetosta”, naiseksi muuntautunut mies perusteli ratkaisujaan. Tietysti ihmisen pitää olla rehellinen itselleen, jotta hän voi olla rehellinen toiselle. Mutta tässä tapauksessa taisi käydä niin, että itsepetos vaihtui toisen ja toisten petkuttamiseen.

Sukupuolen korjaushan perustuu leikkaukseen sekä sitä edeltävään ja sen jälkeiseen hormonihoitoon. Jos hormonihoito lopetetaan, ulkoiset sukupuoliominaisuudet pyrkivät palautumaan ennalleen. Sukupuolikorjattu mies ei voi enää saada takaisin miehuuttaan, mutta ei hänestä tule todellinen nainenkaan siinä merkityksessä, että hän voisi synnyttää.

*

Markuksen evankeliumissa kerrotaan, että Sebedeuksen pojat Jaakob ja Johannes tulivat Jeesuksen luo ja sanoivat hänelle: ”Kun kirkkautesi tulee, anna meidän istua vierelläsi, toisen oikealla ja toisen vasemmalla puolella.”

Jaakob ja Johannes olivat seuranneet Jeesusta sellaisen luulon motivoimina, että Jeesus perustaisi maanpäällisen valtakunnan. Ja koska he olivat kunnianhimoisia miehiä, he halusivat päästä messiaan hallituksessa paraatipaikoille. Kuinka inhimillistä!

Mutta Jeesus vastasi heille: ”Minä en määrää siitä, kuka istuu oikealla ja kuka vasemmalla puolellani. Ne paikat ovat niiden, joille ne on tarkoitettu.”

Kun Jeesus ristiinnaulittiin ja kuoli, Jaakobin ja Johanneksen unelma hajosi. Tämä oli kuitenkin heille hyväksi, sillä heidän omista tarpeistaan lähtenyt rakkautensa ei olisi tehnyt heistä apostoleja vaan samanlaisia hahmoja kuin nähtiin vielä 1990-luvulla seisovan Leninin mausoleumin parvekkeella isänmaallisina vuosipäivinä.

**

Ihmisten omatarvelähtöisestä rakkaudesta on niin paljon esimerkkejä, että niiden luettelemiseen ei riittäisi edes seitsemäntoistaosainen tietosanakirja. Itsensä pois antavaan Jumalan rakkauteen tarvitsemme esikuvaksi vain Jeesuksen Kristuksen. Hän on kuin prototyyppi, johon kaikkea rakkautta verrataan ja jonka mukaan rakkauden olemus tarkistetaan.

Niin kauan kuin elämme tämän ruumiillisen olemuksemme vankeina, rakastamme itsekeskeisesti ja sekoitamme rakkauden tunteeseen itsekkäitä toiveitamme. Sen vuoksi on harhakuvitelma, että tulemme onnellisiksi, kunhan saamme rakastaa. Omatarvelähtöinen rakkaus ei synnytä onnellisuutta, vaan se luo vääristymiä.

Säästäkseen oppilaansa mitä suurimmilta pettymyksiltä elämässä ja rakkaudessa Jeesus sanoi heille: ”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.” (Joh.15:4).