24. sunnuntai helluntaista, Luuk.12:4-7, 2. vsk

Jeesuksen ajan Palestiinassa varpuset olivat köyhien ihmisten ruokaa. Varpusia sai ostaa torilta yhdellä kuparirahalla kaksi ja kahdella kuparirahalla viisi (ks. Matt.10:29). Koska varpunen oli pikkulintua tarkoittava yleiskäsite, toreilla myytiin oikeiden varpusten lisäksi kerttuja, kottaraisia, peippoja, rastaita ja tiaisia.

Meistä voi tuntua oudolta, että pikkulinnut kuuluivat Jeesuksen ajan juutalaisten ruokavalioon. Välimeren seudun asukkaat kuitenkin pyydystävät edelleen varpuslintuja syötäviksi. Eikä meidänkään oloissamme ihmetelty ennen 1900-luvun puoliväliä, jos joku asetteli rihma-ansoja pulmusille kevättalvella.

Päivän evankeliumissa Jeesus sanoi ystävilleen: "Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pidemmälle. – – –. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin."

Jeesus kohtasi aikalaistensa joukossa ihmisiä, joilla oli valta pyydystää ja niputtaa toisia ihmisiä kuin varpusia. Nämä saalistajat olivat Rooman keisarikunnan hallintoviranomaisia, heidän asettamiaan paikallisia nukkehallitsijoita sekä yläluokkaan kuuluneita uskonnollisia johtajia, jotka valvoivat kansaa.

Rooman viranomaisilla oli käytössään aseellinen valta. Rooman tukemilla Herodes-kuninkailla oli paikallinen tuomiovalta. Saddukeuksilla ja lainoppineilla oli temppeliveron tuottama taloudellinen valta. Milloin tämä kolmiliitto tunsi asemansa horjuvan, se käytti hyvinkin raakoja menetelmiä järjestyksen palauttamiseen.

Mutta Jeesus kehotti seuraajiaan olemaan pelkäämättä maallisia valtiaita, joiden mahti riitti ainoastaan siihen, että he voivat ottaa ihmisen hengiltä. Paljon enemmän tuli pelätä ja kunnioittaa kaikkivaltiasta Jumalaa, joka voi milloin tahansa kutsua ihmisen pois elämästä ja tuomita hänet kadotukseen.

Kun Jeesus puhui Jumalasta tällaisen kuvan avulla, hän ei tarkoittanut, että Jumala oli kaikille vihamielinen ja ankara tuomari. Tämä kuva Jumalasta oli niitä varten, jotka käyttivät voimaansa omaksi hyödykseen ja toisten turmioksi. Se oli varoituksen sana niille, jotka rakensivat valtansa viekkaudella ja vääryydellä.

Niille taas, jotka vapisivat sisimmässään, kun heille julistettiin Jumalan sanaa, Jeesus sanoi: "Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset."

Tämä oli lohduttava viesti, sillä se lupasi, että jokainen, joka pelkäsi ja kunnioitti Jumalaa, tuli tuntemaan myös hänen armonsa ja uskollisuutensa. Varpusia kyllä pyydystettiin ja myytiin ruuaksi viiden nipuissa, mutta Luoja muisti niistä jokaisen. Kaikkein huolellisimmin hän vartioi ihmistä, omaa kuvaansa.

Alkukirkon kristityt tarvitsivat rohkaisua ja lohdutusta, sillä heitä alettiin vainota keisari Neron aikana vuonna 64, ja vainot toistuivat aaltomaisina vuoteen 305 saakka, jolloin Diocletianus, kymmenes kristittyjä vainonnut keisari luopui vallasta.

Luukkaan evankeliumin kirjoittamisen aikana Rooman valtakuntaa hallitsi keisari Domitianus, joka vaati tulla kunnioitetuksi arvonimellä dominus et deus noster, suomeksi 'herramme ja jumalamme'. Koska kristityt tunnustivat Herrakseen vain Jeesuksen, ja juutalaiset pitivät yhden Jumalan, sekä kristityt että juutalaiset joutuivat Domitianuksen epäsuosioon.

Keisarin virkamiehet vaativat kristityiltä ja juutalaisilta julkista valaa, jossa he tunnustivat keisarin herrakseen ja jumalakseen. Ne, jotka kieltäytyivät, joutuivat kokemaan painostusta, joka vaikeutui vähitellen, kunnes se muuttui vuonna 95 vainoksi. Kristittyjä, jotka eivät suostuneet kiroamaan Kristusta, rangaistiin kuolemalla.

Sen vuoksi Luukas sijoitti varpusvertauksen jatkoksi Jeesuksen sanat: "Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä. Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se tullaan kieltämään Jumalan enkelien edessä." (Luuk.12:8-9).

Maailmassa on edelleen valtioita, jotka kohtelevat kristittyjä rikollisina, vangitsevat, karkottavat, kiduttavat ja jopa tappavat heitä. Vainoamisen vuoksi jotkut kristityt luopuvat tunnustuksestaan tai salaavat sen. Mutta kun myös ne kristityt, jotka saavat elää vakaissa ja rauhallisissa oloissa, luopuvat uskostaan, sitä ei voi puolustaa edes pelolla.

Jeesus sanoo: "Joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee kunniassaan." (Luuk.9:26).

Jumala on osoittanut käsittämätöntä armoa meitä kohtaan siinä, että hän valitsi meidät perheväkeensä jo silloin, kun meidät kastettiin. Emme osanneet pyytää, että pääsisimme osallisiksi Jumalan valtakunnasta, mutta se annettiin meille Kristuksen tähden. Meidät laskettiin kasteessa Kristuksen varaan, jotta hänen armonsa kulkisi edellämme ja johdattaisi meidät iankaikkiseen elämään.

Koska meidät on kasteessa lähetetty matkalle kohti taivaan kotia, meidän on herättävä ja alettava katsoa elämää ja maailmaa ei ainoastaan siitä näkökulmasta, joka on opetettu meille koulussa, vaan myös Jumalan sanan valossa.

Maailmanhistorialla, joka vaikuttaa kaoottiselta, sekä omalla elämällämme, joka tuntuu tarkoituksettomalta, on sittenkin päämäärä. Kristus tulee takaisin ja kokoaa valtakuntaansa ne, jotka kuuluvat hänelle kasteen ja uskon kautta. Sen jälkeen Jumala luo uuden taivaan ja uuden maan, jossa vanhurskaat saavat asua (ks. Ilm.21:1-4).

On hyvä muistaa, että pyydystetyt ja niputetut varpuset edustavat Jeesuksen vertauksessa ihmisiä, jotka torjuvat Vapahtajansa sen vuoksi, että he pelkäävät toisten ihmisten mielipiteitä, sanomisia ja tekoja. Sellaiset varpuset puolestaan, jotka lentävät vapaina ympäriinsä, ovat niitä, joiden pelon Jumalan rakkaus on hälventänyt.