2. sunnuntai loppiaisesta, Joh:2:1–11, 1. vsk

1263750934_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Veden muuttaminen viiniksi Kaanan häissä oli Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesuksen ensimmäinen tunnusteko, hänen julkisen toimintansa alku. Toiset evankelistat eivät mainitse sitä ollenkaan. Mutta on täysin mahdollista, että kyseessä oli aito tapahtuma.

Evankeliumit kirjoitettiin suullisen perimätiedon pohjalta; ja perimätieto kattoi erilaisia muisteluksia Jeesuksen persoonasta ja toiminnasta riippuen siitä, mistä evankelistat keräsivät tietonsa. Johanneksella oli käytössään oma erityislähde, jota Matteus, Markus ja Luukas eivät tunteneet.

Kaana oli pieni kylä, joka sijaitsi viitisentoista kilometriä Nasaretista pohjoiseen. Nimi saattoi johtua heprean ruokoa tarkoittavasta sanasta qane, sillä kylän kaakkoispuolella oli suoalue, jossa kasvoi kaisloja. Ehkä Kaanassa punottiin kaislakoreja, -mattoja ja -köysiä.

Ainakin on varma, että Kaanassa asui leeviläinen pappisosasto. Jeesuksen äidin yhteys Kaanaan saattoi johtua sukulaisuudesta sulhasen tai morsiamen perheeseen. Kristillisen perimätiedon mukaan Marian äiti Anna kuului pappissukuun.

Paitsi, että ruokoja käytettiin monenlaisten tarve-esineiden valmistukseen, ruovot ja vesi toivat juutalaisten mieleen heidän pyhät kirjoituksensa. Valmistettiinhan kirjoitusmateriaali, papyrys, liimaamalla halkaistuja ja kostutettuja kaislaruokoja ristikkäin puristinlevyjen välissä.

Toisaalta juutalaiset muistivat kertomuksen Mooses-lapsesta, joka pelastui Niilin krokotiileilta, kun hänen äitinsä pani hänet asfaltilla ja tervalla tiivistettyyn kaislakoriin ja laski hänet rantakaislikkoon. Faraon tytär, joka tuli joenrantaan peseytymään, löysi korin ja lapsen ja otti pojan omakseen. (Ks. 2.Moos.2:1–10).

Matteus halusi osoittaa, että suuret teot, joita Jumala oli tehnyt Israelin kansan historiassa, jatkuivat Jeesuksessa. Sillä samoin kuin Mooses oli pelastunut faraon toimeenpanemalta heprealaisten lasten hukuttamiselta, Jeesus-lapsi välttyi joutumasta kuningas Herodeksen sotilaiden surmaamaksi Betlehemissä. (Ks. Matt.2:13–23).

Johanneskin todisti omalla tavallaan, että Jeesus oli juutalaisten kauan odottama ja jopa Moosesta suurempi vapauttaja. Hän sanoi:

Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala. Jo alussa Sana oli Jumalan luona. Kaikki syntyi Sanan voimalla. Mikään, mikä on syntynyt, ei ole syntynyt ilman häntä. . Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa. Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” (Joh.1:1–3,14).

Juutalaiset tajusivat tämän viittaukseksi Sananlaskujen kirjaan, jossa sanottiin:

Kuulkaa! Viisaus kutsuu, ymmärrys korottaa äänensä. . Minut Herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena, ennen taivasta ja maata. Iankaikkisuudesta minä sain alkuni, kaiken alussa, ennen kuin maata oli. . Jo silloin minä, esikoinen, olin hänen vierellään, hänen ilonaan päivät pitkät, kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään.” (Sananl.8:1,22–23,30).

Käsite ’sana’, jota Johannes käytti evankeliuminsa alussa, oli kreikaksi logos. Juutalaisilla oli pyhissä kirjoituksissaan logosta muistuttava käsite dabar. Herran sana, debar jahweh, oli Jumalan luovan voiman ilmaus. Myöhäisjuutalainen kirjallisuus käytti käsitteitä 'Jumalan sana' ja 'Jumalan viisaus' (hokma) rinnakkain ja usein samassa merkityksessä.

Johannes halusi osoittaa, että juutalaisten vuosituhantinen kaipaus viisauteen sai vastauksen Jeesuksessa, Jumalan Pojassa. Tällaiselle todistukselle oli niin sanottu sosiaalinen tilaus, sillä Vanhan Testamentin arameankielisissä käännöksissä eli targumeissa käsite 'sana' oli usein sellaisissa kohdissa, joissa heprenkielisessä alkutekstissä oli  jahweh.

Siinä, missä Matteus, Markus ja Luukas kertoivat Jeesuksen tunnusteoista, opetuksista, ristinkuolemasta ja ylösnousemuksesta, Johannes siis rakensi Jeesukselle teologisen profiilin. Jeesuksen läsnäolo teki Kaanan häistä Messiaan ajan vertauskuvan.

Viinin suurta määrää, noin kuutta sataa litraa ei tarvitse ihmetellä. Ylistihän jo kuningas Daavid Jumalan hyvyyttä sanoen: ”Minun maljani on ylitsevuotavainen.” (Ps.23:5). Kun suuri ihmisjoukko vietti pitoja jopa kahden viikon ajan, runsas viinimäärä tuli kulutetuksi niin, ettei kukaan sammunut tai edes horjunut.

Sitä paitsi Sananlaskujen kirjan kohta: ”Minä, esikoinen, olin hänen vierellään, hänen ilonaan päivät pitkät, kaiken aikaa leikkimässä hänen edessään.” antaa vihjeen, millaisella mielellä Jeesus teki ensimmäisen tunnustekonsa. Leikkimiseksi suomennetun heprean teonsanan sachaq voi ymmärtää myös rennon vapautuneeksi ja iloiseksi toiminnaksi.

Kohdassa: ”Minut Herra loi ennen kaikkea muuta, luomisensa esikoisena.” esiintyy puolestaan heprean teonsana qanah, joka voi tarkoittaa luomisen lisäksi mittaamista, pystyttämistä tai omistamista.

Kyseinen verbi juontuu ruokoa tarkoittavasta qane -sanasta, sillä kuivattua ruokoa tai kortta käytettiin itämailla mittakeppinä. Samaa juurta on myös käsite kaanon, jota käytetään puhuttaessa Raamattuun hyväksytyistä kirjoituksista.

Johannes maustoi (vrt. Sananl.9:5) perinteisen juutalaisen käsityksen, että Jumala loi jo alussa viisauden, uudella ajatuksella, että persoonallinen Viisaus eli Sana oli Jumalan työtoveri jo maailman luomisessa ja että Viisaus eli Sana tuli ihmiseksi Jeesuksessa Kristuksessa. Tämä teologinen sanaleikki läpäisee Johanneksen kirjoitukset ja on niiden ymmärtämisen avain.

Ajallinen ja ajaton yhdistyivät sopusointuisesti Jeesuksen persoonassa. Kaanan häissä vesi oli varattu Mooseksen lain määräämiä puhdistautumisia varten ja viini juhlatunnelmaa varten. Jälkimmäinen tosin pääsi loppumaan. Mutta Jeesus korjasi puutteen hääjuhlaa kohottavalla tavalla: vesi, jonka hän muutti viiniksi, oli parempaa viiniä kuin vanha viini, joka ehtyi.

On hyvä muistaa, että ennen kärsimystään ja kuolemaansa Jeesus pesi opetuslastensa jalat ja asetti ehtoollisen. Vesi ja viini olivat läsnä siinäkin tilanteessa. Täällä ajassa tarvitsemme Jumalan sanaa, kastetta ja ehtoollista. Sitten kun uskomme muuttuu näkemiseksi, sana ja sakramentit vaihtuvat elämän veden virran ja elämän puun antimiin (ks. Ilm.22:1–5).