Kiirastorstai, Luuk.24:14–22, 1. vsk

1270103718_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Sallan kirkon alttariseinässä on kuvanveistäjä Aimo Tukiaisen valmistama pronssinen korkokuva, joka esittää Kristusta siunaamassa korvenraivaajakansan jäseniä. Sen yhteyteen on liitetty Jeesuksen sanat: ”Tulkaa minun työköni, kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon.” (Matt.11:28 KR 1938).

Korkokuvassa on viisi ihmistä, jotka noudattavat kutsua, ja yksi, joka empii. Viimeksi mainittu seisoo selin Kristukseen. Hän on työnsä ääressä pöllipinon luona eikä ole varma, laskisiko rukkaset ja sahan käsistään vai jatkaisiko työtään entistä sisukkaammin. Kuitenkin hänen toinen korvansa on kallellaan Kristukseen päin.

Tällaisia kallellaan olijoita on kristittyjen joukossa paljon. He eivät tunne Kristusta, koska he eivät katso häneen. Se, mitä toiset puhuvat Kristuksesta, kiinnostaa heitä joko myönteisessä tai kielteisessä mielessä. Kuuleva korva on hyvä, jos sydän ottaa vastaan ja uskoo. Sen sijaan, jos sydän on kiveä, ei kuulemisesta ole hyötyä.

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, että kun Jeesus oli asettanut ehtoollisen, hän sanoi: ”Tälle samalle pöydälle ojentaa yhdessä minun kanssani kätensä myös minun kavaltajani. Ihmisen Poika lähtee täältä juuri niin kuin hänen on määrä lähteä, mutta voi sitä, josta tulee hänen kavaltajansa!”

Opetuslapset alkoivat kysellä itseltään: ”Enhän se vain ole minä?” ja toisiltaan: ”Ethän se vain ole sinä?” Ainoa, joka ei kysellyt eikä joutunut sielunhätään, oli pettäjä Juudas. Ehtoollisella käymiseen kuuluu jatkuvasti tämä uskon rippi; ja ehtoollinen on niitä varten, jotka tuntevat tarvitsevansa Kristusta.

On kuitenkin olemassa kristittyjä, jotka tuntevat syntinsä niin suuriksi, etteivät he rohkene käydä ehtoollisella. Koska he ovat kuulleet tai lukeneet jostain, että väärällä mielellä vastaanotettu ehtoollinen voi koitua nauttijalleen tuomioksi, he ovat epävarmoja, ovatko he kelvollisia ehtoollisvieraita.

Apostoli Paavali sanoo ensimmäisessä korinttolaiskirjeessä:

”Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa siihen asti, kun hän tulee. Niinpä se, joka arvottomalla tavalla syö tätä leipää ja juo Herran maljasta, tekee syntiä Herran ruumista ja verta vastaan. Jokaisen on tutkittava itseään ennen kuin syö tätä leipää ja juo tästä maljasta. Se, joka syö ja juo ajattelematta, että kysymys on Kristuksen ruumiista, syö ja juo itselleen tuomion.” (1.Kor.11:26‒29).

Arvotonta ehtoollisen vastaanottamista on se, että vastaanottaja ei suhtaudu siunattuihin ehtoollisianeisiin eli leipään ja viiniin siten, että ne ovat Kristuksen ruumis ja veri. Se joka syö siunatussa leivässä Kristuksen ruumiin ja juo siunatussa viinissä Kristuksen veren erottamatta tätä tapahtumaa muusta syömisestä ja juomisesta, ei saa Kristukselta synninpäästöä, vaan on synteihinsä sidottu.

Kelvollista ehtoollisen vastaanottamista on puolestaan se, että ihminen tunnustaa, ettei hän kykene itse pelastamaan itseään. Sellainen ehtoollisvieras ajattelee alttarin ääressä samoin kuin roomalainen sadanpäällikkö, joka tuli pyytämään Jeesuksen apua: ”Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle.” (Matt.8:8). Ja hän saa kuulla vapauttavan sanan: ”Mene. Tapahtukoon [sinulle] niin kuin uskot.” (Matt.8:13).

Oikea Jeesuksen opetuslapsena oleminen ei ole itsensä vahvaksi ja valmiiksi tuntemista. Päinvastoin se on oman heikkouden ja keskeneräisyyden tajuamista mutta myös Kristuksen armoon ja voittoon turvautumista.

Toisessa Mooseksen kirjassa kerrotaan (2.Moos.16), kuinka Jumala ruokki israelilaisia heidän erämaavaelluksensa aikana. Joka aamu, kun kaste oli haihtunut, autiomaassa oli jotakin hienoa ja rapeaa, ohutta kuin kuura maan pinnalla. Israelilaiset kokosivat sitä kerrallaan päivän tarvetta vastaavan määrän.

Jos joku yritti säilyttää mannaa kauemmin kuin iltaan saakka, se pilaantui. Vain sapatin edellä oli lupa koota kahden päivän mannavarasto, sillä lepopäivänä tätä ruokaa ei tullut kasteen mukana maahan. Ne, jotka noudattivat Jumalan sanaa, saivat kokea, että Jumala piti heistä huolen joka päivä.

Ehtoollinen on paljon enemmän kuin manna, sillä Jumalan Poika antaa itsensä elämän leiväksi niille, jotka uskovat häneen. Sanoihan Jeesus maanmiehilleen:

”Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh.6:49-51).

Kristitty, joka ei kadu syntejään, ja sittenkin tulee ehtoollispöytään, ei varmaankaan käsitä, mitä varten Jeesus asetti ehtoollisen. Mutta väärin on Herran aterian ymmärtänyt myös sellainen kristitty, joka tulee toimeen koko elämänsä ajan yhdellä ehtoollisella. Hänen mannansa pilaantuu, vaikka hän itse ei sitä huomaakaan.

Tästä syystä katumus, rippi ja ehtoollinen kuuluvat yhteen – ja nimenomaan tässä järjestyksessä: ennen ehtoollista on rippi, ja ennen rippiä on katumus. Mikä sitten tulee ehtoollisen jälkeen? Tietenkin se, että tahdomme joka päivä elää siten, ettemme uudelleen ristiinnaulitse Jeesusta pahoilla ajatuksillamme, sanoillamme ja teoillamme. Lyhyesti sanoen kilvoitus.