20. sunnuntai helluntaista, Joh.9:24‒38, 2. vsk

Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesuksen vapaamielisyys loukkasi niitä, joille uskonto oli sääntöjen noudattamista. Oli sokeana syntynyt mies, joka istui sapattina tien sivussa. Olivat farisekset, jotka valvoivat kuin poliisit, ettei Mooseksen lakia rikottu. Ja oli Jeesus, joka valvonnasta huolimatta paransi sairaita sapattina.

Pyrkikö Jeesus herättämään huomiota ja aiheuttamaan suuttumusta tällä toiminnallaan? Fariseuksethan voivat perustella närkästymistään huomautuksella, että viikossa oli kuusi päivää työtä varten sekä yksi päivä Jumalan pyhyyden kunnioittamista ja lepoa varten. Tekemättömät työt voi siirtää sapatin yli viikon ensimmäiseen päivään.

Jeesus ei provosoinut. Mutta hän ei myöskään kulkenut sellaisten ihmisen ohi, joille ja joiden kautta Jumala tahtoi kirkastaa pyhyytensä ja kunniansa. Jeesuksen oppilaat olettivat, että sokeana syntynyt mies oli saanut vaikean osansa synnin takia. Mutta Jeesus sanoi heille:

”Niin on tapahtunut, jotta Jumalan teot tulisivat hänessä julki. Nyt, kun vielä on päivä, meidän on tehtävä niitä tekoja, joita lähettäjäni meiltä odottaa. Tulee yö, eikä silloin kukaan kykene tekemään työtä. Niin kauan kuin olen maailmassa, minä olen maailman valo.” (Joh.9:3‒5).

Sen jälkeen hän sylki maahan, teki syljestä tahnaa, siveli sitä miehen silmiin ja käski tämän mennä peseytymään Siloan lammikolle. Mies meni, peseytyi ja palasi näkevänä. Siitä seurasi, että ne, jotka tunsivat sokeana syntyneen miehen, alkoivat ihmetellä, kuinka hän oli tullut näkeväksi. Mies vastasi, että Jeesus oli tehnyt hänelle tämän.

Sokeana syntynyt mutta näkeväksi tullut mies vietiin fariseusten tutkittavaksi. Oikeastaan hänet vietiin temppelin tai synagoogan lainoppineiden eteen. Mutta koska nämä kuuluivat lähes poikkeuksetta farisealaiseen puolueeseen, merkitysero ei ollut suuri.

Lainoppineet fariseukset ristikuulustelivat miestä ja hänen vanhempiaan saadakseen selon, oliko mies todella ollut sokea syntymästään saakka ja tullut näkeväksi. Vanhemmat vakuuttivat, että heidän poikansa oli syntynyt sokeana, mutta he eivät tienneet, kuinka tämän silmät olivat auenneet.

Näkeväksi muuttunut mies kutsuttiin uudelleen kuultavaksi. Seurasi väittely siitä, tekikö Jeesus Jumalan tekoja, vai oliko hän syntinen sapatinrikkoja. Näkönsä saanut mies puolusti Jeesusta:

”Kaikkihan me tiedämme, että Jumala ei kuuntele syntisiä, mutta sellaista hän kuulee, joka kunnioittaa häntä ja elää hänen tahtonsa mukaisesti. Ikipäivänä ei ole kuultu, että joku olisi avannut sokeana syntyneen silmät. Jos hän ei olisi Jumalan mies, hän ei olisi pystynyt sellaiseen.”

Silloin lainoppineet fariseukset alkoivat herjata näkönsä saanutta miestä sanoen: ”Sinä olet syntymästäsi syntinen, syntiä täynnä koko mies – ja sinä rupeat opettamaan meitä!” Ja he ajoivat miehen pois luotaan.

Siinä missä sokeana syntynyt mies tuli näkeväksi, lainoppineet fariseukset olivat samalla kertaa näkeviä ja sokeita. He olivat oikeassa siinä, että heidän kuulustelemansa mies oli ollut syntinen syntymästään saakka. Mutta he eivät tajunneet tehneensä itsekin syntiä ja olleensa alusta saakka – niin kuin Paavali sanoo – Jumalan kirkkautta vailla (ks. Room.3:23).

He tiesivät kuningas Daavidin sanoneen psalmeissaan: ”Syntinen olin jo syntyessäni, synnin alaiseksi olen siinnyt äitini kohtuun.” (Ps.51:7) ja ”Herra katsoo taivaasta maan ihmisiin, hän tutkii, onko kellään ymmärrystä, onko ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat luopuneet hänestä – kelvottomia kaikki tyynni! Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei yhtäkään.” (Ps.14:2‒3).

Mutta lainoppineet ja fariseukset, jotka pitivät Jeesusta sapatinrikkojana, tulkitsivat kirjoituksia niin, että syntisiksi syntyneitä ja synnintekijöitä olivat jotkut muut ihmiset kuin he.

Teemme usein saman virhepäätelmän itsestämme kuin fariseukset tekivät hengellisestä tilastaan. Emme ajattele, että olisimme synnittömiä. Mutta oletamme syntirasitteen olevan kohdallamme niin vähäisen, että selviämme siitä hyvien tekojen avulla.

Silloin, kun sovitamme syntejämme hyvillä teoillamme, emme katso tarvitsevamme Kristuksen meille hankkimaa armoa. Ja vaikka emme ajaisikaan Kristusta kokonaan ulos Jumalan ja meidän välisestä suhteesta, omatoiminen syntiemme sovittaminen on Kristuksen kalliin uhrin väheksymistä.

Kun synnymme maailmaan, tulemme osallisiksi samasta maanpakolaisuudesta, jossa kaikki Adamin ja Eevan jälkeläiset ovat eläneet ja elävät. Sen vuoksi meidän ei tarvitse tehdä mitään erityistä pahaa periäksemme kadotuksen. Maailma, jossa elämme, on monella tavalla kadotuksen esikartano.

Mutta emme voi myöskään tehdä mitään hyvää ansaitaksemme Jumalan armon. Se tulee kohdallemme niin kuin evankeliumissa kerrotaan sen tulleen sokeana syntyneelle miehelle. Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos, ja tavatessaan tämän hän kysyi:

– Uskotko Ihmisen Poikaan?

– Herra, kuka hän on? Sano, jotta voisin uskoa, mies vastasi.

– Sinä olet nähnyt hänet. Hän on tässä ja puhuu kanssasi, Jeesus sanoi.

– Minä uskon, Herra, mies sanoi ja lankesi maahan hänen eteensä.

Silloin, kun meidät kastettiin, Kristuksen armo kosketti meitä ja vaikutti meissä muutoksen, että saimme perinnöksemme kadotuksen sijasta iankaikkisen elämän. Meille toistettiin Vapahtajamme sanat: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.” (Joh.8:12). Kaste ja usko yhdessä vaikuttavat sen, että pelastumme kadotusvoimien vaikutukselta.

Missä Kristus sitten on, jotta voisin uskoa häneen? kysynet.

Kristus on läsnä sanassaan ja sakramenteissaan. Joka kerta, kun otamme vastaan evankeliumin ja ehtoollisen, otamme vastaan hänet. Ei se ole sen monimutkaisempi asia.