4. sunnuntai helluntaista
Luuk.15:11−32, 2.vsk


palokarki_ruokkii_poikastaan_leiska-norm

 

Kirjailija Mark Twain on sanonut: ”Monia askarruttavat ne raamatunkohdat, joita he eivät ymmärrä. Minua askarruttavat ne, jotka ymmärrän.”

Kun jokin raamatunkohta tulee meille tutuksi, yleensä säilytämme sen mielessämme. Mutta tuttuudesta voi olla myös haittaa, jos se johtaa kaavamaiseen ajatteluun. Tekstiyhteydestään irrotetut raamatunkohdat alkavat elää omaa elämäänsä. Lopulta irrallisten lauseiden avulla perustellaan asioita, joita ne eivät tue ainakaan alkuperäisessä yhteydessään.

Jeesus ei kehottanut ihmisiä rypemään synnissä niin paljon kuin he jaksoivat ja uskomaan, että Jumala otti heidät sittenkin avosylin vastaan. Tilanne, jossa Jeesus esitti tämän vertauksen, oli seuraavanlainen:

”Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: ’Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.” (Luuk.15:1−2).

Farisealaisuus oli uskonnollinen liike, joka pyrki kohottamaan juutalaiskansan henkistä ryhtiä. Fariseuksilla oli suuri yhteiskunnallinen vaikutusvalta, sillä heidän edustajiaan oli kaikissa kansankerroksissa, jopa suuressa neuvostossa. Heidän aatteensa ytimenä oli pyhien kirjoitusten kunnioittaminen.

Nämä periaatteet olivat sinänsä hyviä. Mutta tulkitsemalla laki ja profeetat kirjaimellisesti fariseukset vähitellen muuttivat ”isien uskon” monimutkaiseksi sääntöjärjestelmäksi. Näiden käyttäytymisohjeiden noudattaminen vaati asiantuntemusta, jota ei voinut olla pyhiin kirjoituksiin vihkiytymättömillä ihmisillä. Oikeaoppisina itseään pitäneet fariseukset halveksivat niitä, jotka eivät kyenneet nousemaan heidän tasolleen.

Jeesus oli toista maata kuin fariseukset. Hän tunsi lain ja profeetat erinomaisesti ja osasi selittää kirjoitukset kansantajuisesti. Siitä syystä hän sai kuulijoita niistä ”maan hiljaisista”, joille fariseukset eivät antaneet toivon muruakaan.

Tuhlaajapoika, joka hurvitteli menemään perintönsä, edusti ja edustaa vieläkin kaikkia, jotka tekevät elämässään vääriä valintoja. Esikoispoika, joka ei tunnustanut tuhlaajapoikaa edes veljekseen, edusti ja edustaa vieläkin niitä, jotka ovat kunnollisia ja ahkeria.

Meistä saattaa näyttää siltä, että veljekset eroavat toisistaan kuin yö ja päivä. Mutta on kaksi seikkaa, joissa he muistuttavat toisiaan. Ensiksikin he ovat kumpikin yhtä mieltä siitä, ettei sellainen, joka on tuhlannut kaiken omaisuutensa irstailuun, ole kelvollinen tulemaan isänsä eteen.

Toinen yhtäläisyys on se, että kummallakaan heistä ei ole isänsä sanaa sydämessään. Tuhlaajapoikaan sana ei ole sattunut ollenkaan, vaan hän on ravistanut sen yltään kuin hanhi valuttaa veden höyhenistään. Esikoispoika puolestaan on kuullut sanan, mutta siitä on tullut hänelle ohjesääntö, jota hän on noudattanut ilman rakkautta.

Jeesuksen viesti fariseuksille oli tämä: "Vaikka te osaatte ulkoa lain ja profeetat, teidän omahyväisyytenne ja armottomuutenne ovat Jumalan silmissä yhtä paha synti kuin haureus."

Tuhlaajapoikavertaus osoittaa, että Isän rakkaus lopulta veti nuoremman pojan parannukseen. Tässä yhteydessä on syytä korostaa sanaa parannus, joka on Uuden Testamentin kreikankielisessä alkutekstissä metanoia ja joka tarkoittaa mielenmuutosta. Tuhlaajapojan mieli muuttui. Hän ei tahtonut elää enää synnissä. Hän lähti paluumatkalle isänsä luo, vaikkei tiennyt, otettaisiinko hänet vastaan. Tuhlaajapojan toivo oli sen vähäisen mahdollisuuden varassa, että isä ei hylkäisi lastaan.

Mutta vanhemman pojan osalta kertomus jäi auki. Nielikö hän pettymyksensä? Suliko hänen katkeruutensa? Ottiko hän osaa Isänsä iloon? Koska isä ei asettanut ehtoja sille, että hän armahti tuhlaavaista kuopustansa, esikoispoika ryhtyi isänsä talon portinvartijaksi. Se oli kuitenkin esikoisen ylpeyttä, jonka isä näki yhtä vahingolliseksi kuin kuopuksen holtittomuuden.

Voimmeko vetää tästä johtopäätöksen, että taivasten valtakuntaan on vapaa pääsy? Jotkut ovat tulleet sellaiseen päätelmään, mutta se on tuhlaajapoikavertauksen ylitulkintaa. Jumala on asettanut valtakuntansa portille vartijan samalla tavalla kuin hän asetti Eedenin puutarhan itäpuolelle kerubit ja salamoivan miekan vartioimaan elämän puulle vievää tietä (1.Moos.3:24).

Tämä vartija on hänen Poikansa Jeesus Kristus, joka sanoo: ”Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.” (Joh.14:6) ja ”Menkää sisään ahtaasta portista. Monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä, mutta se vie kadotukseen. Miten ahdas onkaan se portti ja kapea se tie, joka vie elämään, ja vain harvat löytävät sen!” (Matt.7:13).

Kirkossamme on ollut aika, jolloin vanhemman veljen asenteen ottaneet kristityt ovat asettaneet ankaria parannuksen ehtoja suruttomille veljille ja sisarille. Mutta nykyään näyttää siltä, että tuhlaavaisen kuopuksen asenteen ottaneet kristityt haluavat saada voimaan mitä suvaitsevaisimmat pelastuksen ehdot niin, että Kristusta ja hänen ristiään ei tarvita lainkaan.

Jumala ei halua syöstä ketään ihmistä kadotukseen. Mutta jokainen ihminen pystyy aiheuttamaan sielulleen vahingon kahdella tavalla: totuttautumalla syntiin tai rakentamalla omaa vanhurskauttaan. Ne, jotka pelastuvat, saavat osakseen elämän pelkästä armosta. Ja tämän armon on ansainnut kaikille Herramme Jeesus Kristus. Hänen luokseen jokainen saa tulla sellaisena kuin on.