1857950.jpg

Mistä johtuu, että yksi on tyytyväinen elämäänsä ja toinen ei? Siitäkö, että ensimmäinen on saanut, mitä on halunnut, ja toinen on jäänyt nuolemaan näppejään? Tyytyväisyytemme riippuu siitä, mitä ja minkä verran vaadimme elämältä.

Jos olemme materialisteja, rakastamme kaikkea aineellista ja tahdomme sitä, mitä rakastamme. Mutta aineellinen hyvä kuluu, menettää arvonsa ja katoaa. Eikä aistillinen nautinnonhalu tule koskaan täysin tyydytetyksi.

Jos olemme idealisteja, rakastamme ajatuksia ja täytämme niillä elämismaailmamme. Mutta joku on joskus jossain jo oivaltanut jotain ennen meitä. Siksi on vaikea keksiä täysin uusia ajatuksia, jotka olisivat sekä kiehtovia että käytännössä toimivia.

Entä jos tyytyisimme siihen, mitä olemme saaneet - vaikka vähäänkin - ja olisimme kiitollisia siitä? Hyvä ehdotus, mutta ketä tai mitä pitäisi kiittää? Jonkun mielestä elämä ansaitsee kiitoksen, sillä se antaa paljon.

Elämä kuitenkin noudattaa seuraavaa lainalaisuutta: "Joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää." (2.Kor.9:6). Elämää kiittävä kiittää siis loppujen lopuksi itseään.

Kiitollisuutemme  kohteen täytyy olla ulkopuolellamme ja omaa elämäämme suurempi, jotta kiitoksemme ei tulisi bumerangina takaisin.

Kun ohra kasvaa, se kiittää elämästään ojentamalla vihneensä ylös. Kun ohra kypsyy leikattavaksi, se painaa vihneensä nöyrästi alas. Tyytyväisyys, vaatimattomuus ja kiitollisuus ovat uskon ilmenemismuotoja. Sellaisen uskon, joka elää Jumalan rakkaudesta.