Juhannuspäivä, Jes.45:8-12, 3.vsk

Ajatus, että kaikkien maailmankaikkeudessa olevien elollisten ja elottomien olioiden alkuperä tulisi jostain muusta kuin kaikkitietävästä ja hyvästä Luojasta, on paljon vanhempi kuin Charles Darwinin vuonna 1859 julkaisema evoluutioteoria tai keskiajan ja uuden ajan taitteessa syntynyt humanismi.

Jo 400-luvulla e.Kr. kreikkalainen filosofi Leukippos oletti, että kaikki olevainen koostui katoamattomista ja jakamattomista alkeisosista eli atomeista ja että kaikki ilmiöt selittyivät atomeiden kautta. Tämän aatesuunnan tunnettuja kannattajia olivat myös kreikkalaiset filosofit Demokritos ja Epikuros, jotka humanismiksi kutsuttu aatevirtaus löysi uudelleen keskiajan lopulla.

Charles Darwin seurasi humanistien aukaisemia polkuja, kun hän esitti yleistyksen, että luonnonvalinta ja perintötekijöiden ohjaamaton muuntelu synnyttivät kaikki maailmassa ilmenneet elolliset organismit. Tämä yleistys perustui Darwinin havaitsemiin poikkeamiin Galápagos-saarten sirkkujen ruumiin muodoissa ja käyttäytymisessä.

Darwin oli tietoinen siitä, että Galápagos-saarten sirkkujen anatomiset ja muut poikkeavuudet eivät riittäneet osoittamaan, että kaikilla elollisilla organismeilla oli yhteinen alkuperä. Silti Darwin ja monet hänen seuraajansa halusivat uskoa, että lajit kehittyivät ja muuntuivat luonnon omien prosessien vaikutuksesta.

Darwin tiesi myös, että luonnonvalinta ja geneettinen muuntelu eivät selittäneet, miten ensimmäinen perintötekijöillä varustettu yksisoluinen eliö syntyi. Tämän aukon, joka vaaransi monet evoluutioteoriasta johdetut uskomukset, Darwinin seuraajat täyttivät oletuksella, että ensimmäinen elollinen olento syntyi elottomista alkuosista aineen itsestään järjestäytymisen kautta.

Nykyinen käsitys perintötekijöiden fysikaalisista ja kemiallisista ominaisuuksista ei kuitenkaan täydellisesti tue oletusta, että eloton aine voisi järjestäytyä itsestään yksisoluiseksi elolliseksi olennoksi. Ensinnäkin tällaisen tapahtuman matemaattinen todennäköisyys on tähtitieteellisen pieni.

Toisekseen elollisen luonnon yksinkertaisimmatkin organismit ovat kaikkea muuta kuin alkeellisia. Eliöiden elämä perustuu deoksiribonukleiinihappoon eli DNA:han, joka sisältää niiden perinnöllisen materiaalin. DNA on pitkäketjuinen ja hauras proteiini, joka ei vapaasti luonnossa olleessaan säily kauan pilkkoutumattomana.

Kun DNA syntyi, sen täytyi saada heti ympärilleen suojaava solukalvo. Tai sitten sen täytyi syntyä solussa, jossa oli valmiina kaikki rakenteet DNA:n ylläpitämiseksi. Tärkein näistä rakenteista oli ribonukleiinihappo eli RNA, sillä se mahdollisti − ja mahdollistaa edelleen − solussa olevan informaation siirron.

Koska RNA on vielä hauraampi proteiini kuin DNA, on erikoista, että sekin voi välittää perinnöllistä informaatiota. RNA:n varaan rakentuva perinnöllinen koodi on ominainen viruksille. Virukset eivät sovi täydellisesti elävän yksisoluisen organismin määritelmään, koska ne eivät pysty lisääntymään itsenäisesti. Virusten loisiva elämäntapa viittaakin siihen, että ne ovat eräänlaisia surkastuneita mikrobeja.

Kaikki elämän muodot ovat kuitenkin riippuvaisia perinnöllisestä koodista sekä järjestelmästä, joka kykenee lukemaan, kirjoittamaan ja korjaamaan tätä koodia.

Mekanismi, joka korjaa solunjakautumisen virheet, on alkanut kiinnostaa tutkijoita erityisesti sen jälkeen, kun ihmisen genomi avattiin 2000-luvun alussa. Pian huomattiin  nimittäin, että vaikka jokaisen ihmisen perimä poikkesi toisestaan miljoonien happo-emäsparien verran, suhteellinen poikkeama oli vain muutaman promillen suuruinen.

Ihmisen yhden kromosomin DNA:ssa on keskimäärin 150 miljardia happo-emäsparia, jotka uusiutuvat solun jakautumisen prosessissa siten, että keskimäärin vain yksi kymmenestä miljardista parista kopioituu väärin. Koska ihmisellä on soluissaan 23 kromosomiparia, tämä virhemarginaali on solunjakautumisessa luokkaa yhden suhde 5 miljardiin. Ja koska ihmisen koko perimä koostuu 3,2 miljardista happo-emäsparista, geneettinen muuntelumme on varsin vähäistä.

2000-luvun alun tieteelliset läpimurrot saivat jotkut ihmiset niin suuren innostuksen valtaan, että he julistivat: ”Tiede on todistanut, ettei Jumalaa ole.”

Tällainen väite oli ilmeinen rajanylitys, sillä tiede ei todista sen paremmin Jumalan olemattomuutta kuin sitä, että hän on. Jumalaa koskevat väitelauseet kuuluvat filosofian haaraan, jota kutsutaan metafysiikaksi. Luonnontiede sen sijaan tutkii asioita, jotka liittyvät havaittavaan maailmaan ja jotka voidaan osoittaa tosiksi tai epätosiksi toistettavissa olevien kokeiden avulla.

You can’t put God in a test tube – Jumalaa ei voi panna koeputkeen.

Jos uskomme, että kaikki olevainen on aineen jakamattomien osien leikkiä, silloin emme voi luottaa havaintoihimme emmekä järkeemme, sillä joudumme olettamaan, että ajatuksemme ovat vain atomien päämäärätöntä ja sattumanvaraista vuorovaikutusta.

Jos uskomme, että ihminen on itselleen kaiken mitta, lakkaamme kunnioittamasta kaikkea paitsi itseämme. Joudumme näet olettamaan, ettei ole ihmisen tietoisuutta korkeampaa tietoisuutta. Silloin vapautemme, jonka korotamme taivaisiin, alkaakin rajoittaa ja estää pyrkimystämme löytää totuus, joka on vapaa ennakko-oletuksista.

Jos lähdemme siitä, että Jumala on, silloin tiede voi kertoa meille paljon Jumalan kunniasta luonnossa. Kaiketi tätä varten profeetta Jesaja sanoi:

Voi ihmistä, joka riitelee Luojaansa vastaan,

voi ruukunsirpaletta sirpaleitten joukossa!

Sanooko savi muovaajalleen: ”Mitä sinä pystyt tekemään?”

Sanooko teos tekijälleen: ”Ei sinulla ole taitajan kättä.”

Voi sitä, joka sanoo isälle: ”Sinäkö muka pystyit siittämään?”

ja äidille: ”Sinäkö muka synnytit?”