4. sunnuntai helluntaista, Luuk.15:11-32, 2. vsk

1624548.jpg

 

Kirjailija Mark Twain on sanonut: "Monia askarruttavat ne raamatunkohdat, joita he eivät ymmärrä. Minua askarruttavat ne, jotka ymmärrän."<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kun jokin raamatunkohta tulee meille tutuksi, yleensä säilytämme sen mielessämme. Mutta tuttuudesta voi olla myös haittaa, jos se johtaa kaavamaiseen ajatteluun. Tekstiyhteydestään irrotetut raamatunkohdat alkavat elää omaa elämäänsä. Lopulta irrallisten lauseiden avulla perustellaan asioita, joita kyseiset raamatunkohdat eivät alkuperin tue.

Jeesus ei kehottanut ihmisiä rypemään synnissä niin paljon kuin he jaksoivat ja uskomaan, että Jumala otti heidät sittenkin avosylin vastaan. Tilanne, jossa Jeesus esitti tämän vertauksen, oli seuraavanlainen:

"Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: 'Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan." (Luuk.15:1-2).

Farisealaisuus oli uskonnollinen liike, joka pyrki kohottamaan juutalaiskansan henkistä ryhtiä. Fariseuksilla oli suuri yhteiskunnallinen vaikutusvalta, sillä heidän edustajiaan oli kaikissa kansankerroksissa, jopa suuressa neuvostossa. Heidän aatteensa ytimenä oli pyhien kirjoitusten kunnioittaminen.

Nämä periaatteet olivat sinänsä hyviä. Mutta tulkitsemalla laki ja profeetat kirjaimellisesti fariseukset vähitellen muuttivat "isien uskon" monimutkaiseksi sääntöviidakoksi. Näiden käyttäytymisohjeiden noudattaminen vaati asiantuntemusta, jota ei voinut olla pyhiin kirjoituksiin vihkiytymättömillä ihmisillä. Oikeaoppisina itseään pitäneet fariseukset halveksivat niitä, jotka eivät kyenneet nousemaan heidän tasolleen.

Jeesus oli toista maata kuin fariseukset. Hän tunsi lain ja profeetat erinomaisesti ja osasi selittää kirjoitukset kansantajuisesti. Siitä syystä hän sai kuulijoita niistä "maan hiljaisista", joille fariseukset eivät antaneet toivon muruakaan.

Tuhlaajapoika, joka hurvitteli menemään perintönsä, edusti ja edustaa vieläkin kaikkia, jotka tekevät elämässään vääriä valintoja. Esikoispoika, joka ei tunnustanut tuhlaajapoikaa edes veljekseen, edusti ja edustaa vieläkin niitä, jotka ovat kunnollisia ja ahkeria.

Meistä saattaa näyttää siltä, että veljekset erosivat toisistaan kuin yö ja päivä. Mutta oli kaksi seikkaa, joissa he muistuttivat toisiaan. Ensiksikin he olivat kumpikin yhtä mieltä siitä, ettei sellainen, joka oli tuhlannut kaiken omaisuutensa irstailuun, ollut kelvollinen tulemaan isänsä eteen.

Toinen yhtäläisyys oli se, ettei kummallakaan heistä ollut isänsä sanaa sydämessään. Tuhlaajapoikaan sana ei ollut sattunut ollenkaan, sillä häneltä puuttui elämänkokemus, joka olisi vahvistanut sen. Esikoispoika puolestaan oli kuullut sanan, mutta siitä oli tullut hänelle ohjesääntö, jota hän noudatti ilman rakkautta.

Jeesuksen viesti fariseuksille oli tämä:

   Vaikka te osaatte ulkoa lain ja profeetat, teidän omahyväisyytenne ja armottomuutenne ovat Jumalan silmissä yhtä paha synti kuin haureus.

Tuhlaajapoikavertaus osoitti, että Isän rakkaus lopulta veti nuoremman pojan parannukseen. Mutta vanhemman pojan osalta kertomus jäi auki. Nielikö hän ylpeytensä? Suliko hänen katkeruutensa? Ottiko hän osaa Isänsä iloon?

Uuden Testamentin tunnetuin fariseus, Saulus Tarsolainen, ainakin kasvoi isosta pieneksi, kun hän kohtasi ylösnousseen Jeesuksen Damaskon tiellä. Sauluksesta tuli Paulus, apostoli Paavali. Hän sanoi kirjeessään roomalaisille:

"Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi. Niin kuin synti on hallinnut ja vienyt kuolemaan, niin on armo hallitseva ja johdattava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden." (Room.5:20-21).

"Mitä me tähän sanomme? Onko meidän jatkuvasti tehtävä syntiä, jotta armo tulisi yhä suuremmaksi? Ei tietenkään. Kun kerran olemme kuolleet pois synnistä, kuinka voisimme edelleen elää siinä? Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista." (Room.6:1-4).

Jumala ei halua syöstä yhtäkään ihmistä kadotukseen. Mutta ihminen pystyy aiheuttamaan sielulleen vahingon kahdella tavalla: totuttautumalla syntiin tai rakentamalla omaa vanhurskautta. Jokainen, joka pelastuu, saa osakseen elämän pelkästä armosta. Ja Herramme Jeesus Kristus on jo valmiiksi ansainnut meille tämän armon.

Sen vuoksi taivaallinen Isämme sanoo: "Sinä olet aina minun luonani, ja kaikki, mikä on minun, on sinun." (Luuk.15:31). Armo tekee meistä Jumalan lapsia.