1. pääsiäisen jälkeinen sunnuntai
Luuk.24:36−49

 

keltaisia_narsisseja_leiska.jpg


Kerran olen nähnyt tosi onnellisen ihmisen. Oli huhtikuinen päivä, ja tämä onnellinen ihminen käveli kirkonkylän pääväylän pientareella ja hymyili suupielet korvissa. Siinä, missä hän käveli, oli pitkä pälvi.

Koska tämä onnellinen kulkija näytti tulleen jostakin Aasian maasta, jäin miettimään, mikä tekee meistä suomalaisista jäyhiä ja totisia. Vai onko väitetty totisuutemme vain harhakuva?

Olettakaamme, että kävelemme kauniina päivänä kylän tai kaupungin pääkatua pitkin ja joku gallup-tutkija kysyy meiltä äkkiarvaamatta:

−   Mikä on parasta, mitä teille on tapahtunut elämänne aikana?

Ehkä kohautamme hartioitamme ja menemme ohi tai soperramme:

−   En kommentoi.

Joku koiranleuka voi tietysti luetella paljon ”hyviä” asioita, joita hänelle on sattunut elämän varsitiellä, mutta se paras asia taitaisi jäädä sanomatta.

Jos olisin kysynyt siltä ulkomaalaiselta, joka käveli onnellisen näköisenä pälveä pitkin, mikä häntä hymyilytti niin suuresti, hän olisi saattanut vastata:

−   Sehän tässä hymyilyttää, kun saan kulkea vuoroin maalla, vuoroin hangessa.

Koska en ollut varma, osasiko ulkomaalainen suomea, ruotsia tai englantia, en kuitenkaan kysynyt. Jälkeenpäin olen katunut sitä, etten rohjennut ylittää kieli- ja kulttuurimuuria, joka oli oman reviirini puolella.

Sanotaan, että lasten ja lapsenmielisten huvit eivät ole kalliita. Mutta on syytä kysyä, miksi hyvän mielen lähteiden pitäisi maksaa jotain? Onko ilomme aidompi silloin, kun teemme sen eteen kovasti työtä ja investoimme siihen suuria rahasummia, kuin silloin, kun saamme sen täysin ilmaiseksi?

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, että Jeesuksen oppilaat pelästyivät suunnattomasti, kun ylösnoussut Herra ilmestyi heidän keskelleen. Eikö heidän olisi pitänyt riemuita? Koska Jeesuksen oppilaat olivat poissa tolaltaan viime päivien tapahtumien vuoksi, oli inhimillistä ja hyväksyttävää, että he säikähtivät.

Mutta Jeesus johdatteli heidät käsittämään sen, mitä heidän järkensä ei tahtonut uskoa todeksi. Sitten hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Siinä hetkessä sana tuli heille lihaksi. Se oli varmaankin parasta, mitä opetuslapsille oli tapahtunut heidän siihen mennessä eletyn elämänsä aikana.

Voimmeko me sanoa olevamme onnellisia siitä, että kuulumme Kristuksen seurakuntaan? Tai onko se parasta, mitä meille on milloinkaan tapahtunut, että meidät on kasteessa liitetty Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen? Meidän pitäisi voida sanoa niin.

Parempaa lahjaa nimittäin emme ole saaneet emmekä tule saamaan kuin, että Jeesus on sovittanut syntimme ja lunastanut meidät iankaikkiseen elämään. Kuoleman valta on murtunut. Mutta siitä iloitseminen edellyttää, että sana tulee meille lihaksi.

Totisuus ja jäyhyys voivat johtua uskon puutteesta. Jos emme nauti oikeaa hengellistä ravintoa, joka antaa meille uskon, tulemme ikään kuin puutostautisiksi ja ilottomiksi kristityiksi. Vapahtajamme on läsnä sanassaan ja sakramenteissaan. Sen vuoksi emme voi liikaa korostaa, että yhteys armonvälineisiin on elintärkeä yhteys.

Luukkaan evankeliumissa sanotaan myös: ”Hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset.” Toisin sanoen: ylösnoussut Jeesus nosti heidät ylös epäilystä, auttoi heidät näkemään näkemättömän ja käsittämään käsittämättömän.

Tässä mielessä Jeesuksen oppilaat eivät olleet − vaikka heillä oli edessään ylösnoussut Herra − lähempänä mestaria kuin me olemme. He tarvitsivat kirjoitusten avaajan aivan samalla tavalla kuin mekin tarvitsemme. Hän, joka avaa pyhät kirjoitukset niin, että ne voi ymmärtää oikein, on jo keskellämme. Emme näe häntä, mutta Jeesus sanoo hänestä:

”Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”