4. sunnuntai loppiaisesta, Matt.14:22–23, 2. vsk

1296154200_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Muistan erään kansakoulun voimistelutunnin yli neljänkymmenen vuoden takaa. Opettaja neuvoi meitä poikia tekemään liikkeen, jota kukaan ei osannut entuudestaan. Sen nimi oli urhonhyppy. Siinä otettiin juoksuvauhti kohti hyppylautaa ja sen takana olevaa pukkia, ponnistettiin ja heittäydyttiin kädet ojennettuina kohti pukkia, annettiin jalkojen nousta ylös, vartalon kääntyä suorana pukin yli ja laskeuduttiin jaloilleen patjan päälle.

Opettaja kysyi meiltä pojilta, oliko kukaan vapaaehtoinen yrittämään ensimmäisenä. Minä, joka en vielä silloin kammonnut rämäpäisiä suorituksia, nostin käteni ylös. Opettaja näytti minulle vauhdinoton alkukohdan. Sitten hän meni seisomaan voimistelupukin viereen ja antoi minulle merkin lähteä liikkeelle. Juoksin kohti ponnistuslautaa, ponkaisin, heittäydyin eteenpäin ja otin käsilläni vastaan pukin yläreunasta. Samassa jo heilahdin suorin vartaloin pukin ylitse ja tulin matolle tasajalkaa jääden siihen seisomaan.

Opettaja piti oikeaa kättäni ylös kohotettuna kuin voiton merkiksi ja kehui suoritustani. Sain olla sinä päivänä koulukavereideni ihailun ja pienen kateuden kohteena. Mutta minusta tuntui kuin olisin tehnyt oikean tyylipuhtaan urhonhypyn. Tosi asiassa hyppy onnistui, koska opettaja auttoi ja varmisti sopivassa kohdassa, etten loukannut itseäni. Tietysti minun piti ensin uskaltaa juosta, ponnistaa ja heittäytyä. Kaikki oli sen jälkeen vahvemmissa käsissä.

*

Evankelistat Matteus, Markus ja Johannes kertovat yhtäpitävästi, että eräässä tilanteessa Jeesus käveli järven päällä. Se ei ollut näytösluontoinen teko eikä taikatemppu. Se ei ollut myöskään julkinen teko, sillä se tapahtui yön pimeydessä, ja sen todistajat olivat noin viiden kilometrin päässä rannasta.

Kun Jeesuksen oppilaat näkivät, että joku käveli aaltoja pitkin heidän veneensä luo, he eivät kyenneet sijoittamaan tuota näkyä arkiseen kokemusmaailmaansa. Siksi he pelästyivät. Mutta he rauhoittuivat kuullessaan tutun äänen sanovan heille: ”Minä tässä olen. Älkää pelätkö.”

Näissä sanoissa on piilomerkitys. Vanhassa Testamentissa Jumalan nimi Jahve muodostuu lauseesta: ”Minä olen.” (ks. 2.Moos.3:14). Vellovat vesimassat ja meren syvyys edustavat Vanhassa Testamentissa kuolemaa. Siksi Uuden Testamentin kertomukset veden päällä kävelevästä Jeesuksesta julistavat, että hän on Jumalan Poika, kuoleman voittaja.

Vaikka oppilaat eivät ymmärtäneet näkemäänsä tältä kannalta, he tulivat käsittämään sen sitten, kun Jeesus nousi kuolleista. Missä on uskoa Jeesukseen Kristukseen, siellä kyetään näkemään pelottavien ja ahdistavien asioiden ohi toiseen todellisuuteen, Jumalan valtakuntaan (vrt. Hepr.11:1).

Silloin kun meillä on rauhallinen luottamus Jumalaan, tunnemme olevamme sisäisesti vapaita ja rohkeita. Kuitenkin aika usein yritämme olla rohkeita omassa varassamme sen sijaan, että olisimme pelottomia Kristuksen kanssa.

Tämä puoli tuli näkyviin myös Pietarista, joka halusi kävellä järven aaltoja pitkin Jeesuksen luo. Jeesus ei kieltänyt häntä vaan sanoi: ”Tule!” Pietari lähti innokkaasti kokeilemaan veden päällä kävelemistä. Mutta hän kiinnitti huomionsa väärään kohteeseen, myrskyävään järveen, mistä syystä hän alkoi vajota. Jos hän olisi katsonut vain Jeesukseen, usko olisi kannatellut häntä.

Miten sitten voimme olla rohkeita Kristuksen varassa? Emmehän näe häntä vierellämme, niin että meidän olisi helppo luottaa häneen. Ja kun uskoamme koetellaan, tunnemme yksinäisyyttä, jopa hätää. Sisimpämme tuntuu olevan kuin suuri kimppu miksi-kysymyksiä, joihin ei saa vastauksia.

Silti se, miltä meistä tuntuu, ei ole sama kuin se, miten asiat ovat oikeasti. Jeesus on kanssamme ja vierellämme, vaikka emme näe häntä. Eikä hän jätä meitä yksin, vaikka kaikki muut häipyisivät ympäriltämme. Jotta saisimme lujan luottamuksen Kristukseen, meidän on ikään kuin hypättävä hänen käsivarsiensa varaan ajattelematta, kuinka siinä käy ja mitä toiset ihmiset siitä sanovat.

Pelkäämme nimittäin epäonnistumista ja kasvojemme menettämistä yhtä paljon ja jopa enemmän kuin kuolemaa. Uskallamme tunnustautua uskovaisiksi, jos olemme varmoja itsestämme – se on sisäisestä tilastamme, että uskomme. Mutta jos emme ole varmoja, ajattelemme, ettei seurakunnan elämä jumalanpalveluksineen ja muine tilaisuuksineen ole meitä varten.

Mutta huomaammeko silloin, että usko on meistä riippumaton Jumalan lahja? Me uskomme, koska Jumala on ensin uskonut meihin antamalla Poikansa kuolla meidän syntiemme sovitukseksi (vrt. 1.Joh.4:10). Jeesuskin on uskonut meihin jo ennen kuin olemme häntä edes tunteneet, koskapa hän on täyttänyt uskollisesti Isänsä tahdon meidän puolestamme (vrt. Joh.3:16; Fil.2:6–8). Ja Pyhä Henki on synnyttänyt meidät uuteen elämään kasteen kautta ennen kuin olemme toivoneet tällaista armoa osaksemme (vrt. Joh.3:5; Room.6:3–5; Tiit.3:5).

Pietarin halu kävellä aaltojen päällä osoittautui riittämättömäksi. Samoin osoittautuu kestämättömäksi omavarainen usko. Mutta usko, joka perustuu Jumalan sanaan ja siihen, mitä Jumala on tehnyt puolestamme Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa, kantaa iankaikkiseen elämään.