Pääsiäispäivä
Joh.20:1‒20


Kuva:     Anniina Mikama, Kirkon kuvapankki, kirkkohallitus


Jerusalemissa, lähellä Öljymäkeä on hyvin vanha kalliohauta, jota näytetään turisteille ja josta sanotaan, että siinä hautaluolassa Jeesus lepäsi pitkäperjantaista pääsiäisaamuun. Tuolla paikalla on aivan erityinen tunnelma, mistä syystä kristityt pitävät sen luona paljon hartaushetkiä.

Martti Simojoesta, joka oli Suomen ev.-lut. kirkon arkkipiispa vuosina 1964‒1978, kerrotaan, että hän piti erään Israelin matkansa aikana saarnan puutarhahaudalle kokoontuneille suomalaisille ja aloitti sen sanoen: ”Tämä on ainoa paikka maailmassa, mistä ette löydä Jeesusta Kristusta.”

Vaikka Pyhä maa on mielenkiintoinen ja historialtaan rikas alue, tyhjän haudan vuoksi sinne todellakaan ei kannata matkustaa. Tiedämme jo evankeliumien perusteella, että Jeesus ei ole haudassaan.

Toisaalta meidän pitää etsiä Jeesusta, jotta löytäisimme hänet ja saisimme sisimpäämme rauhan. Uskon kannalta on olennaista, etsimmekö häntä oikeasta paikasta. Voimme näet huutaa yksinäisyyttämme ja ikäväämme tyhjyyteen loputtomasti. Hän ei ole kuolleiden joukossa, eikä hän vastaa meille sieltä.

Johannes sanoo pääsiäisen evankeliumissa: ”Vielä he [näet] eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista.” Varhain pääsiäispäivän aamuna opetuslapset eivät käsittäneet, että heidän Mestarinsa oli voittanut kuoleman.

Kun Jeesus jonkin ajan kuluttua ilmestyi heille elävänä ja selitti heille profeetalliset kirjoitukset, he uskoivat. Mutta Johannes uskoi jo sillä hetkellä, kun hän näki tyhjät käärinliinat.

Uskominen olisi ehkä helppoa, jos saisimme keskustella ylösnousseen Jeesuksen kanssa. Kuitenkin saamme vain sen todistuksen hänen ylösnousemuksestaan, joka on Raamatun profeetallisissa ja apostolisissa kirjoituksissa. Joidenkin mielestä tämä on liian vähän.

Mutta pyhät kirjoitukset eivät ole hutera uskon perusta, päinvastoin. Vain Jumalan sana voi auttaa meidät näkemään syntisyytemme ja tuntemaan Jeesuksen Kristuksen pelastajanamme. Raamattu todistaa, että Jeesus otti päälleen meille kuuluneen rangaistuksen (ks. Jes.53:4‒5; 1.Piet.2:24). Kiintyminen tähän sanaan kuin pimeässä loistavaan lamppuun saa aamutähden syttymään sydämessämme (vrt. 2.Piet.1:19).

Suomen Lähetysseuran Israelin lähetti rovasti Risto Santala on kertonut tästä uskon ja toivon heräämisestä seuraavan esimerkin.

"Tulin kerran Jerusalemissa puutarhahaudalle turistien kanssa. Aivan pääportin vieressä oli haudalla hurskas juutalainen. Leveä musta hattu päässään hän rukoili hiljaa. Kun tulin hänen ohitseen, hän katsoi ylös. Kohtasin tummat, itkettyneet silmät. Näky jäi vaivaamaan minua."

"Katselimme ensin Gordonin Golgatan ja palasimme jälleen lähellä pääporttia olevalle puutarhahaudalle. Mies oli yhä paikallaan. Menin hänen viereensä ja aloin lukea hiljaa ulkoa hepreaksi: 'Kuka uskoo meidän saarnamme, kenelle Herran käsivarsi ilmoitetaan. – – – Ei ollut hänellä vartta eikä kauneutta: me näimme hänet, mutta ei ollut hänellä muotoa, johon me olisimme mielistyneet. – – – Meidän sairautemme hän kantoi, meidän kipumme hän säilytti päälleen.' Näin luin aina Kristuksen haavoihin asti."

"Sitten siirryin Puutarhahaudalle ja suoritin selostukseni. Takaisin tullessani mies oli yhä paikallaan. Menin hiljaa miehen vierelle ja siunasin hänet hepreaksi. Silloin hän kohotti katseensa silmiini ja sanoi: ”Kiitos!” Jotenkin näin tuon miehen murheellisissa silmissä koko Israelin kansan kyselyn. Emme saa rauhaa sisäisestä syyllisyydestämme, ennen kuin näemme tuomitun Kristuksen. Hän kantoi synnin kirouksen ruumiissaan ristinpuuhun."

(Jesaja 53. Kärsivän Kristuksen sana kärsivälle ihmiselle).


Ylösnoussut Herra, Jeesus Kristus, on lupauksensa mukaan läsnä kaikkialla, missä vain kaksikin on kokoontuneena hänen nimessään (ks. Matt.18:20) ja missä julistetaan sovituksen sanaa hänen ristillä vuotaneen verensä kautta. Niin teemme seurakuntamme jokaisessa jumalanpalveluksessa. Siksi hän on myös täällä tänään.

”Kuinka asia on nyt, kun emme voi kokoontua samaan paikkaan rukoilemaan, kiittämään ja viettämään ehtoollista?” joku kysyy. Voimme kuitenkin rukoilla siellä, missä olemme, samojen asioiden puolesta. Yksityisissä rukouksissamme voimme muistaa toisiamme, läheisiämme ja kaikkia ihmisiä, joista tunnemme huolta. Voimme myös kiittää asioista, jotka ovat meille yhteisiä – ennen kaikkea siitä, että Jumalan armo hänen Pojassaan Jeesuksessa Kristuksessa on loputon.

Vielä emme voi kokoontua Herran aterialle, mutta odottaminen voi olla meille hyväksi. Nimittäin odotuksen jälkeen ehkä ymmärrämme, että ehtoollisessa ei ole kysymys vain Herramme muistamisesta vaan myös siitä, että hän on läsnä. Kun kaikki sujuu tavalla, joka on meille entuudestaan tuttu, kaikki on myös yllätyksetöntä. Tuttuus on toki turvallista, mutta se on myös hengellisesti turruttavaa.

Jeesuksen kärsimys, kuolema ja ylösnousemus olivat Jeesuksen oppilaille kuin hengellinen hirmumyrsky, jonka jälkeen he eivät olleet entisellään. He muuttuivat pelokkaista piiloutujista rohkeiksi todistajiksi ja lyhytnäköisiin hankkeisiin keskittyneistä oppilaista päämäärätietoisiksi lähettiläiksi. Tuon muutoksen aiheutti elävä Jeesus.

Elävää ei tarvitse etsiä haudasta. Hän on niiden kanssa, jotka tunnustavat hänen Kuninkuutensa ja palvelevat häntä Hengessä ja totuudessa.