Pyhäinpäivä, Matt.5:1−12

Vuorisaarnassa Jeesus puhui ihmisille, joiden elämä oli ahdistava kokemus.

Kun hän kutsui heitä hengessä köyhiksi, hän ei tarkoittanut, että he olisivat olleet aineellisesti rikkaita. Päinvastoin näillä ihmisillä tuskin oli rikastumisen toivoakaan, mutta he olivat autuaita, sillä Jumalan sanan lupaukset koskivat heitä.

Kun Jeesus puhutteli kuulijoitaan murheellisiksi, hän ei tarkoittanut mitään ohimenevää surua, vaan hän osoitti sanansa kärsiville ja kovaosaisille. Nämä ihmiset eivät voineet odottaa kohdalleen edes sattumanvaraista onnea, joka olisi auttanut heitä nousemaan kurjuudesta. Mutta he olivat autuaita, sillä Jumalan sanan lupaukset koskivat heitä.

Kun Jeesus arvosti kuulijoidensa kärsivällisyyttä, hän ei kehunut heitä sivistyneiksi ja suvaitsevaisiksi, vaan hän viittasi juutalaisille sietämättömään tilanteeseen, että Jumalan valittua kansaa hallitsi pakanallinen keisari. Ne, jotka eivät kiihkoilleet eivätkä tehneet väkivaltaista vastarintaa, olivat autuaita, sillä heillä oli toivo, että Israelin Jumala taisteli heidän puolestaan.

Kun Jeesus puhutteli ihmisiä, joilla oli vanhurskauden nälkä ja jano, hän ei tarkoittanut niitä, jotka yrittivät kaikin keinoin osoittaa olevansa kelpo uskovaisia. Päinvastoin hän puhui niille, joiden kelvollisuutta epäiltiin – niille, jotka ajettiin pois synagogista ja joiden ei sallittu astua temppeliin. He olivat autuaita, sillä he saivat Jumalalta lahjaksi vanhurskauden ilman omia tekojaan.

Kun Jeesus onnitteli niitä, jotka tunsivat sääliä kanssaihmisiään kohtaan, hän ei tarkoittanut niitä, jotka tuntoaan rauhoittaakseen antoivat jotakin pois liiastaan. Armahtavaisilla, koska he itsekin tarvitsivat armoa, ei ollut varaa jättää lähimmäistään pulaan. He olivat autuaita sen vuoksi, että Jumala rakasti heitä.

Kun Jeesus onnitteli puhdassydämisiä, hän tarkoitti ihmisiä, jotka eivät huomanneet itsessään mitään hyviä ominaisuuksia. Heidän kauneutensa ei näkynyt ulos, eikä heidän rohkeutensa ollut valmiutta rikkoa rajoja. He kunnioittivat Jumalaa ja hänen sanaansa enemmän kuin ihmisiä ja heidän alati vaihtuvia mielipiteitään. Vilpittömään totuuden etsintään kätkeytyi siunaus, joka vei heitä Jumalaa kohti.

Kun Jeesus onnitteli rauhantekijöitä, hän tarkoitti niitä harvoja maanmiehiään, jotka eivät pitäneet Rooman valtaa uhkana, vaan ymmärsivät vakaiden olojen ja hyvien liikenneyhteyksien merkitsevän mahdollisuutta laajentaa Jumalan tuntemista kansojen keskuuteen. Rauhantekijät kulkivat korkeuden polkuja nöyryyden askelin. Siksi heitä kutsuttiin Jumalan lapsiksi.

Ja kun Jeesus puhutteli ystävällisesti niitä, joita vainottiin heidän oikeamielisyytensä ja uskollisuutensa vuoksi, hän tarkoitti silloisia ja tulevia seuraajiaan. Heidän rakkautensa Jeesukseen teki heidät vihatuiksi maailmassa mutta autuaiksi Jumalan valtakunnassa. Siksi he saivat ylentää sydämensä Jumalan puoleen ja ottaa vastaan, mitä Isä heille antoi. Ahdistusten saartaminakin he saivat levätä Kristuksen armossa.

*

Huomaamme siis, että Jeesuksen julistus kohdistui ihmisiin, jotka olivat köyhiä, kovaosaisia, syrjittyjä, laupiaita, totuutta etsiviä, rauhantahtoisia ja syyttömästi tuomittuja. Jumala lähetti Poikansa pelastamaan maailman, mutta maailmassa Jumalan Pojan evankeliumi kelpasi niille, joilla ei ollut antaa Vapahtajalle muuta kuin heikkoutensa ja häpeänsä.

Olemme tottuneet ajattelemaan, että autuaita eli pyhiä ihmisiä ovat ne, jotka ovat Kristukseen uskovina siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Pyhäinpäivän evankeliumi kuitenkin avaa eteemme kuvan tavallisista ja huomaamattomista ihmisistä, joita Jeesus kutsuu autuaiksi sen vuoksi, että he kuulevat ja ottavat vastaan hänen sanansa. Pyhyytemme on siis sitä, että Jumala katsoo meihin suopeasti Poikansa tähden.

Luterilaiseen uskoon kuuluu myös ajatus, että kristitty kantaa Kristukselta saatua pyhyyttä. Kristuksen armo on kuin uusi, puhdas ja valkoinen puku, jonka tähden Jumala katsoo meihin rakastavasti. Kristus sen sijaan pukeutuu ryvettyneisiin kerjäläisen vaatteisiimme ja saa päälleen Jumalan vihan.

Näin Vapahtajamme vanhurskautti meidät, kun meidät kastettiin. Kristuksen pyhyyden kantaminen ei tarkoita, että olisimme täydellisiä. Olemme paremminkin sekä syntisiä että vanhurskautettuja niin, että meidän täytyy jatkuvasti huutaa Kristusta avuksemme pysyäksemme elämään vievällä tiellä.

Kristuksen tähden meistä on tullut armon kerjäläisiä, eikä se tarkoita vain sisäistä tilaamme vaan hyvin usein myös ulkonaista olemustamme. Kun olemme päässeet tuntemaan syntiemme pohjattomuuden sekä Kristuksen armon mittaamattomuuden, emme enää kulje suorina ja ylpeinä vaan katse alas suunnattuna. Tällaista heränneen ihmisen mielentilaa kuvataan virressä 632 sanoin:

Vaan milloin aavistan

sen juhlan korkean,

kun uutta virttä laulan kanssa pyhien,

niin aivan maahan painaa juhla autuuden.

Kun sytytämme kynttilöitä poisnukkuneiden rakkaidemme muistoksi, panemme toivomme Herraamme Jeesukseen Kristukseen, maailman valoon. Antakoon hän meille voimaa kilvoitukseen, että saisimme kaikki yhdessä iloita sinä päivänä, jolloin kuolemaa ei enää ole (vrt. Ilm.21:4).