14. sunnuntai helluntaista, Matt.5:43‒48, 2. vsk

 

”Rakastakaa vihamiehiänne ja rukoilkaa vainoojienne puolesta”, sanoo Jeesus vuorisaarnassaan.

‒   Joo, vastaa moni vainottu tai kiusattu ihminen. Mutta mitä hyötyä siitä on, kun se näyttää vain rohkaisevan vainoojia?

Viisitoistavuotias Elisa, joka kävi koulua Vantaalla, joutui luokkatoveriensa pilkan ja asteittain koventuneen kiusaamisen kohteeksi seitsemännellä luokalla. Kiusaajille riitti syyksi se, että Elisa oli älykäs, herkkä ja hyväluonteinen mutta ei laumasieluinen nuori. Yhdeksännellä luokalla Elisan kiusaaminen kehittyi julmaksi pahoinpitelyksi ja sosiaaliseksi eristämiseksi.

Opettajien ja vanhempien olisi pitänyt huomata Elisan sulkeutuneisuus ja ahdistuneisuus ja puuttua tilanteeseen. Mutta Elisa tavallaan suojeli vainoojiaan olemalla hiljaa kaikesta kokemastaan. Hän ei kannellut kiusaajistaan opettajille, eikä hän kertonut vanhemmilleen totuuden mukaisesti, mistä hänen kulloisetkin mustelmansa ja vammansa johtuivat.

Koska Elisasta tuntui, ettei kukaan välittänyt hänen kärsimyksestään, hän päätyi epätoivoiseen ratkaisuun. Hänen äitinsä on kirjoittanut tästä nettipäiväkirjassaan seuraavasti:

Kaikista pahinta on ollut tajuta miten vähän me tiesimme Elisan elämästä ja tunteista. Minua on repinyt rikki ajatus siitä, että miten paha olo Elisalla on täytynyt olla, kun hän päätyi tappamaan itsensä. Elisa oli minusta oma itsensä loppuun asti. Minä en huomannut mitään. Kaikilta piilossa Elisa oli suunnitellut itsensä tappamista, kerännyt lääkkeet ja päättänyt päivänsä. (http://enkelielisa.vuodatus.net).

Henkisen keskenkasvuisuutensa takia murrosikäiset nuoret eivät aina tajua, että kiusaaminen jättää jäljet sekä uhriin että tekijään. Kun kiusaajan omatunto herää ja alkaa syyttää, syyllisyyden kanssa on vaikea elää. Aikuistuvaa nuorta vastassa on myös yhteisö, joka muistaa pahat teot. Kun koulukiusaaminen johtaa ikäviin seurauksiin, kiusatun omaisten ja ystävien on vaikea antaa anteeksi kiusaajalle.

Jonakin päivänä ne nuoret, jotka pilkkasivat, uhkailivat ja pahoinpitelivät Elisaa, myös ne, jotka tyytyivät levittämään hänen koulukirjansa pitkin luokan lattiaa, ovat vanhempia, joilla on itsellään kouluikäisiä lapsia. Pystyvätkö he silloin tunnistamaan omien lastensa koulupelot? Vai kasvattavatko he uuden sukupolven koulukiusaajia, joista tulee aikuisina mahdollisia työpaikkakiusaajia?

Ihminen ‒ olipa hän sitten nuori tai varttunut ‒ ei jaksa rakastaa vihamiehiään ja rukoilla vainoojiensa puolesta, jos hänet jätetään yksin ja vaille apua. Siksi en usko Jeesuksen tarkoittaneen, että Jumalan lasten pitäisi olla kaikessa urheita alistujia. Pahaa ei pidä vastustaa pahalla. Mutta pahalle ei myöskään saa antaa valtaa vaikenemalla siitä tai kääntämällä huomionsa siitä pois.

Koulukiusaamista koskevat tutkimukset osoittavat, että kiusaajan roolissa olevat henkilöt saavat ryhmänsä passiivisen tai aktiivisen tuen. Ryhmän tuki kiusaajalle vangitsee uhrin rooliinsa. Mutta jos ryhmä tukeekin kiusattua, silloin kiusaajan on vaikea jatkaa toimintaansa. (Salmivalli, Koulukiusaaminen ryhmäilmiönä. Gaudeamus 1998).

Koulukiusattu nuori ei osaa puolustaa itseään vetoamalla oikeuksiin, jotka hänellä on suomalaisessa yhteiskunnassa. Myös harva hänen ikätovereistaan on sellainen, joka rohkenee nousta ryhmäänsä vastaan ja asettua kiusatun puolelle. Siksi aikuisten ihmisten, erityisesti opettajien ja vanhempien, on tunnettava vastuunsa, tarkkailtava koulukiusaamisen merkkejä ja puututtava kiusaamiseen sen varhaisvaiheessa.

Vaikka kaikista koulukiusaajista ei tule aikuisina työpaikkakiusaajia, ”villaisella painaminen” ja ”sormien välistä katsominen” eivät ole oikeanlaista rakkautta näitä nuoria kohtaan. Usein luullaan, että kiusaajilla on heikko itsetunto. Heidän katsotaan purkavan käyttäytymisellään perheväkivaltaa tai muita sosiaalisia ongelmia.

Todennäköisin koulukiusaamista aikaan saava tekijä on kuitenkin nuorten tarve päteä ikätoveriensa joukossa. Pätemisen tarve on hyödyllinen silloin, kun se kannustaa paraneviin suorituksiin opiskelussa, työssä ja esimerkiksi urheilussa. Mutta kun pätemisen tarve madaltaa kynnystä toisten ihmisten alistamiseen ja sortamiseen, silloin on kysymys kateudesta ja ilkeydestä.

Mikä synnyttää joillekin ihmisille sellaisen pätemishalun, että he ovat valmiit aiheuttamaan kärsimystä lähimmäisilleen? Ehkä se on kilpailukeskeisen kulttuurimme sivutuote. Epäreilut kilpailutavat houkuttelevat niitä, jotka eivät pärjää yrittämisen, erehtymisen ja oppimisen työläällä menetelmällä.

Mitä kiusaajat siis tarvitsevat kasvaakseen ihmisiksi, jotka kykenevät ottamaan huomioon toiset ihmiset ja ymmärtämään toisten tunteet? Vastaus on yksinkertainen: he tarvitsevat rajoja. Rakkaus ei ole kaiken sallimista, vaan se on huolenpitoa.

Vanhemmat, jotka pitävät huolta siitä, mitä heidän lapsistaan tulee aikuisina, puuttuvat lastensa tämän hetken tekemisiin. Koulu, joka pitää huolta siitä, millainen yhteiskuntamme on tulevaisuudessa, puuttuu koulukiusaamisiin nyt. Yhteiskunta, joka kantaa huolta jäsentensä hyvinvoinnista ja turvallisuudesta, sijoittaa varoja kasvatukseen, koulutukseen ja rikosten ennalta ehkäisyyn.

Entä sitten ne, jotka ovat sivullisia, kun jotakuta ihmistä sorretaan, vainotaan tai kidutetaan. Mikä vastuu on sivullisilla? Useimmiten näitä sivullisia olemme me. Emme saa antaa vaikenemisellamme ja huomiomme toisaalle siirtämisellä tilaisuutta niille, jotka odottavat otollista hetkeä pahoille teoilleen. Meidän on uskallettava olla lähimmäisiä niille, joiden ihmisarvoa poljetaan.