Pääsiäispäivä, Luuk.24:1‒12, 1. vsk

 

Eräänä pääsiäisenä hiihtelin metsäsuksilla Sallan Kaunisharjussa, kun kuulin alhaalta laakson pohjalta jonkun laulavan soinnikkaalla äänellä:

‒   Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti ja haudoissa oleville elämän antoi.

Se oli minusta niin merkillistä, että aloin tähyillä laaksoon nähdäkseni, kuka siellä veisasi. Harjun juuressa oli hiihtoladun varressa laavu, ja siihen oli pysähtynyt evästauolle perhe, jonka isä makkaraa paistaessaan päästi ilmoille tuon ortodoksisen pääsiäistroparin.

Olin iloinen siitä, että kuulemani laulu ei ollut mikään maallinen renkutus, ja toisaalta siitä, että pääsiäisen sanoma yllätti minut. Tilanteessa oli tuoreutta, joka muistutti enkeleiden viestiä Jeesuksen haudalla:

‒   Hän ei ole täällä, hän on noussut kuolleista.

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, että Pietari, kun hän oli saanut kuulla Jeesuksen haudan olevan tyhjä, lähti sinne juoksujalkaa, kurkisti hautaan ja ihmetteli, mitä oli tapahtunut. Hän ei vielä kyennyt uskomaan, sillä häntä painoi syyllisyys ja häpeä siitä, että hän oli kieltänyt Jeesuksen ylimmäisen papin talon pihassa.

Magdalan Maria, Johanna, Jaakobin äiti Maria ja eräät muut naiset sen sijaan uskoivat, koska he olivat seuranneet Jeesusta ilman kunnian ja maineen tavoitetta. He ottivat iloiten vastaan sanoman, jonka enkeli heille kertoi, ja lähtivät viemään sitä niille yhdelletoista. Tuona aamuna heidän sydämensä oli pakahtua riemusta.

En liene ainoa ihminen, joka huomaa olevansa kuin Pietari ymmällään tyhjän haudan arvoituksen edessä. Jeesus ei kuitenkaan vastaa järkeni huutoon ja selitä, mitä oikeastaan tapahtui, kun hänen sanottiin nousseen kuolleista. Hän vastaa sydämeni rukoukseen saada tuntea hänet syntieni sovittajana ja lunastajanani iankaikkiseen elämään.

On olemassa viisaita ihmisiä, joiden mielestä pääsiäiskertomuksessa on tärkeintä, että se koskettaa ihmisten syvimpiä tunteita. Nousiko Jeesus todella kuolleista, on heille toisarvoinen kysymys. Mutta ”ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.” (1.Kor.15:14.)

Mitä olisi seurannut siitä, jos apostolien todistus Jeesuksen ylösnousemuksesta olikin taitavasti sepitetty valhe? Siitä olisi seurannut, että kristillinen usko olisi jo kauan sitten hävinnyt maan päältä. Jeesus ei voisi kuolleena vaikuttaa sellaista, että ihmiset sukupolvesta toiseen panevat toivonsa häneen.

Sinä aikana, jolloin Kristuksen kirkko on ollut maan päällä, ihmiset ovat rakentaneet valtakuntia vaikka minkälaisten uskomusten varaan. Kaikki nuo valtakunnat ovat sortuneet tai tulevat sortumaan, mutta Kristuksen kirkko jatkaa olemassaoloaan. Se ei häviä, koska Kristusta ei voi mikään hävittää.

Sen vuoksi uskon, koska se on järjetöntä, että ”Kristus on herätetty kuolleista, esikoisena niiden joukosta, jotka ovat kuolleet.” (1.Kor.15:20).

Jos kaste ja usko yhdistävät meidät Kristukseen, saamme omistaa kohdallemme apostoli Paavalin sanat: ”Niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee.” (1.Kor.15:22‒23).

*

Pitkäperjantai vei Jeesuksen oppilaat murheeseen, mutta pääsiäinen johdatti heidät moninkertaiseen iloon. Pääsiäistä seurasivat helatorstai ja helluntai. Kristus jätti oppilailleen tehtäväksi julistaa koko maailmalle, että kuolema oli voitettu.

Kristillinen legenda kertoo, että Jeesuksen noustessa taivaaseen häntä seurasi joukko enkeleitä, jotka kysyivät häneltä: ”Miten käy sen työn, jonka aloitit maan päällä, jos sinä olet taivaassa? Eivätkö sanasi ja tekosi, elämäsi ja kärsimyksesi joudu unohduksiin?”

Silloin Jeesus osoitti opetuslapsiaan, jotka tekivät lähtöä Öljymäeltä, ja sanoi: ”Minulla on oppilaani, jotka olen lähettänyt maailmaan.”

Enkelit jatkoivat kysymistään: ”Mutta entä, jos he eivät täytä saamaansa tehtävää, mitä suunnitelmaa sitten lähdet toteuttamaan?” Taivasta jo lähestyvä Jeesus sanoi: ”Minulla ei ole mitään muuta suunnitelmaa.”

Apostolit eivät tienneet, että heidän saamansa tehtävä oli mahdoton, joten he menivät ja täyttivät sen.

(Pentti Lempiäinen, Ristintie ja ristinsanat s. 93‒94).