1288008593_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Yhden yön ikäiselle jäälle ei kannata mennä kävelemään. Se on tosiasia, jonka tietävät kaikki paitsi kokeilunhaluiset lapset. Kristillisen kirkon ikään verrattuina monet nykyään esillä olevat kirkon oppia ja elämää koettelevat kysymykset ovat kuin yhden yön ikäinen jääkansi: on ennenaikaista vaatia koko kirkkoa astumaan pinnalle, joka voi pettää. Seikkailijoita toki riittää joka lähtöön. Mutta seikkailijat eivät ole koskaan johtaneet ketään turvallisesti ja varmasti perille.

Monet Yleisradion toimittajat näyttävät olevan kiinnostuneita kirkon sisäisistä asioista. Tämä kiinnostus ei ole kuitenkaan objektiivista, niin kuin julkisen palvelun ohjelmatoimintaa harjoittavalta valtionyhtiöltä voi edellyttää. Päinvastoin toimittajien henkilökohtaiset näkemykset pääsevät suodattamattomina jopa television ja radion uutisiin.

Näin kävi äskettäin, kun KHO antoi päätöksensä Hyvinkään sakastiriitaa koskeneessa asiassa. Uutistoimittaja käytti käsitettä pelleily kertoessaan jumalanpalvelusten työvuorolistojen järjestelemisestä siten, että perinteistä virkakäsitystä edustavien pappien ei tarvitsisi työskennellä alttarilla virkasisartensa kanssa.

Oliko YLE:n uutistoimittaja ollut laatimassa seurakuntapappien työvuorolistoja? Varmasti ei, sillä tämä tehtävä kuuluu seurakunnissa kirkkoherroille. Toimittajan käsitys, että työvuorolistojen laatiminen riidanvälttämisperiaatteella oli pelleilyä, ei siis perustunut objektiiviseen tietoon vaan asenteen värittämään luuloon.

Jumalanpalveluksen toimittamiseen tarvitaan ainoastaan yksi pappi. Jos joku seurakunnan omista papeista tai joku seurakunnan jumalanpalveluksessa vieraileva pappi ilmoittaa kirkkoherralle olevansa perinteisen virkakäsityksen kannalla, sellainen järjestely ei ole teknisesti mahdoton, että kirkkoherra antaa jumalanpalveluksen tämän papin yksin toimitettavaksi.

Kirkolliskokouksen hyväksymä niin sanottu Heikan komitean mietintö tekee kuitenkin mahdottomaksi järjestellä pappien työvuorolistat niin, etteivät perinteistä virkakäsitystä edustavat papit joudu edes vahingossa alttarivuoroon pappisnaisen kanssa jumalanpalvelusten työvuorolistojen tekeminen tästä näkökulmasta on kiellettyä. Koska perinteisen virkakäsityksen kannattajia on pappien lisäksi kirkkomme muiden työntekijöiden sekä maallikoiden joukossa, Heikan komitean mietintö synnyttää vähemmistön, joka tuntee itsensä voimakkaasti syrjityksi.

Kerrottakoon toinen esimerkki YLE:n toimittajan subjektiivisesta tavasta lähestyä kirkon sisäisiä asioita. Timo Harakka kirjoitti 25.10.2010 Lapin Kansan kolumnissaan: ”Homokammoinen pappi voisi kieltäytyä rukouksestakin. Ihan niin kuin miespappi on saanut yli 20 vuoden ajan kieltäytyä palvelemasta naispapin rinnalla.” Timo Harakan syvä tietämättömyys kirkon uskosta, virasta ja järjestyksestä tiivistyy tähän lauseeseen.

Kun Suomen ev.-lut. kirkon kirkolliskokous vuonna 1986 avasi papinvirat niille naisille, joilla oli pätevyys, sopivuus ja vokaatio erityiseen pappeuteen, se ei perustanut mitään uutta pappeuden lajia.

Käsitteet naispappi ja miespappi ovat teologisesti harhaan johtavia, koska papinviran hakijan sukupuoli ei ole kirkossamme viran saamisen edellytys. Toisaalta papin työ ei kohdistu kirkossamme vain naisiin tai ainoastaan miehiin, joten etuliitteet nais- ja mies- ovat tarpeettomia. Jos halutaan ilmaista, kumpaa sukupuolta pappi on, kielellisesti oikeat käsitteet ovat pappismies ja pappisnainen.

Se, että kirkossamme on vieläkin pappismiehiä, jotka kieltäytyvät toimittamasta jumalanpalvelusta pappisnaisten rinnalla, johtuu näiden pappismiesten perinteisestä virkakäsityksestä. Perinteinen tarkoittaa tässä kaikkea sitä, mitä kirkkojärjestys vaatii pappia noudattamaan:

”Minä N.N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani papinvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.” (KJ 5:6).

Vuoden 1986 kirkkolaissa sama kohta oli paljon nykyistä laajempi, ja se alkoi sanoilla: ”Minä N.N. lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan kautta...” (KL1986 14:96).

Koska Raamattu ja luterilaiset tunnustuskirjat eivät puhu mitään pappisnaisista Jumalan sanan julistajina ja sakramenttien jakajina kristillisissä seurakunnissa, perinteinen virkakäsitys on sinänsä oikeutettu. Ja koska kirkko vaatii papeiltaan virkavalan, on vähintään erikoista, ettei kirkko salli joidenkin pappiensa noudattaa tätä valaa omatunnon tarkasti. Toisaalta sekin on erikoista, että kirkko sallii melko monen pappinsa rikkoa virkavalaansa julkisesti.

Vuoden 1986 virkavala vaati pappia osoittamaan myös virkakumppaneilleen veljellistä hyväntahtoisuutta. Koska pappisnaiset ja pappismiehet ovat virkakumppaneita, heidän tulee välttää kaikenlaisia riitoja, etenkin sellaisia, joita käydään sakastissa jumalanpalvelusten yhteydessä. Hyvinkään tapaus, jonka KHO ratkaisi muiden lakien kuin kirkon omien säännösten perusteella, olisi ollut vältettävissä taitavan esimiestyön ja hyväntahtoisen neuvottelun avulla.

Mitä tulee Timo Harakan mainitsemiin homokammoisiin pappeihin, siihen on todettava, että omatuntonsa kuunteleminen ja noudattaminen on uskonnonvapauslain takaama Suomen kansalaisen perusoikeus. Koska suurin osa Suomen ev.-lut. kirkon papeista haluaa noudattaa sitoumusta, jonka kirkko on vaatinut heiltä papinvalan tai papinlupauksen kautta, tämän sitoumuksen rikkomiseen pakottaminen on äärimmäistä hengellistä väkivaltaa.

Pysyminen kirkon uskon ja elämän perustassa, joka on laskettu Raamatun ja luterilaisten tunnustuskirjojen varaan, ei ole homokammoisuutta. Paremminkin se on sen vakavasti ottamista, mitä Raamattu sanoo miehestä ja naisesta (1.Moos.1:2728), siunauksen ja Jumalan tahdon noudattamisen suhteesta (5.Moos.11:2627) sekä siunauksen antamisesta ihmisille (1.Tim.5:2122).

Timo Harakka kysyy kolumninsa lopussa, miksei jopa niiden, jotka eivät ole koskaan kuuluneet kirkkoon, annettaisi vaikuttaa kirkon sisäisiin asioihin. Tähän on järkeen käypä vastaus. Suomen ev.-lut. kirkko on itse määritellyt yhteisöllisen luonteensa seuraavalla tavalla:

”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä kristillistä uskoa, joka perustuu Jumalan pyhään sanaan, Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisiin ja apostolisiin kirjoihin, ja joka on ilmaistu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä muuttumattomassa Augsburgin tunnustuksessa ja muissa luterilaisen kirkon Yksimielisyyden kirjaan otetuissa tunnustuskirjoissa. Kirkko pitää korkeimpana ohjeenaan sitä tunnustuskirjojen periaatetta, että kaikkea oppia kirkossa on tutkittava ja arvioitava Jumalan pyhän sanan mukaan.” (KJ 1:1).

Suomen ev.-lut. kirkko on siis perustaltaan konservatiivinen arvoyhteisö. Ymmärrys kirkon uskoon ja elämään aukeaa kirkon lähdeteoksista käsin, ei niiden ulkopuolelta.