1. sunnuntai pääsiäisestä
Luuk.24:36−49




Kerran olen nähnyt tosi onnellisen ihmisen. Oli huhtikuun sunnuntai, ja tämä onnellinen ihminen käveli kirkonkylän pääväylän pientareella hymyillen suupielet korvissa. Siinä, missä hän käveli, oli pitkä pälvi.

Koska tämä onnellinen kulkija näytti tulleen jostakin Aasian maasta, jäin miettimään, mikä tekee meistä suomalaisista jäyhiä ja totisia. Vai onko väitetty totisuutemme vain harhakuva?

Olettakaamme, että jonain kauniina päivänä joku gallup-tutkija kysyy meiltä äkkiarvaamatta:

− Mikä on parasta, mitä teille on tapahtunut elämänne aikana?

Ehkä häkellymme, kohautamme hartioitamme ja menemme ohi, tai soperramme:

− Voi, en minä osaa sanoa.

Joku koiranleuka voi luetella paljon näennäisesti hyviä asioita, joita hänelle on sattunut elämän varsitiellä, mutta se paras asia taitaisi jäädä häneltäkin sanomatta.

Jos olisin kysynyt siltä ulkomaalaiselta, joka käveli pälveä pitkin, mikä häntä hymyilytti, niin hän olisi saattanut vastata:

− Sehän tässä naurattaa, kun saan kulkea vuoroin maalla, vuoroin lumessa.

Koska en ollut varma, osasiko ulkomaalainen suomea, ruotsia, englantia tai saksaa, en kysynyt. Jälkeenpäin olen ollut harmissani siitä, että tein vain omia päätelmiäni.

Sanotaan, että lasten ja lapsenmielisten huvit eivät ole kalliita. Mutta on syytä kysyäkin, miksi hyvän mielen lähteiden pitäisi maksaa jotain? Onko ilomme aidompi silloin, kun teemme sen eteen kovasti työtä ja investoimme siihen suuria rahasummia, kuin silloin, kun saamme sen täysin ilmaiseksi?

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, että Jeesuksen oppilaat pelästyivät suunnattomasti, kun Jeesus ilmestyi ylösnousseena heidän keskelleen ja sanoi: ”Rauha teille.”

Eikö oppilaiden olisi pitänyt riemuita? Koska Jeesuksen oppilaat olivat poissa tolaltaan viime päivien tapahtumien vuoksi, oli inhimillistä, että he säikähtivät. Heidän oli vaikea uskoa sitä, minkä he näkivät.

Mutta Jeesus johdatti heidät käsittämään, mitä heidän järkensä ei tahtonut hyväksyä. Sitten hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Siinä hetkessä sana tuli heille lihaksi. Se oli varmaankin parasta, mitä opetuslapsille oli tapahtunut heidän siihen mennessä eletyn elämänsä aikana.

Voimmeko me sanoa olevamme onnellisia siitä, että kuulumme Kristuksen seurakuntaan? Tai onko se parasta, mitä meille on milloinkaan tapahtunut, että meidät on kasteessa liitetty Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen? Meidän pitäisi vastata: ”Kyllä olemme.” ja ”Kyllä on”.

Parempaa lahjaa nimittäin emme ole saaneet emmekä tule saamaan kuin, että Jeesus on sovittanut syntimme ja lunastanut meidät iankaikkiseen elämään. Kuoleman valta on murtunut. Mutta voidaksemme iloita siitä sanan on tultava lihaksi myös meille.

Totisuus ja jäyhyys voivat johtua uskon puutteesta. Jos emme nauti oikeaa hengellistä ravintoa sanan ja sakramenttien kautta, tulemme ikään kuin puutostautisiksi ja ilottomiksi kristityiksi. Vapahtajamme on läsnä Raamatun sanassa ja asettamissaan sakramenteissa. Sen vuoksi emme voi liikaa korostaa, että yhteys armonvälineisiin on elintärkeä yhteys.

Luukkaan evankeliumissa sanotaan myös: ”Hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset.” Toisin sanoen Jeesus auttoi heidät näkemään näkemättömän ja käsittämään käsittämättömän.

Tässä mielessä Jeesuksen oppilaat eivät olleet − vaikka heidän edessään seisoi ylösnoussut Herra – yhtään lähempänä mestaria kuin me. He tarvitsivat kirjoitusten avaajan aivan samalla tavalla kuin mekin tarvitsemme. Hän, joka avaa pyhät kirjoitukset niin, että ne voi ymmärtää oikein, on jo keskellämme. Emme näe häntä, mutta Jeesus sanoo hänestä:

”Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.”

Kirkkovuoden riemuaika, pääsiäinen, ei päättynyt, kun pyhäpäivät menivät ohitse. Pääsiäinen jatkuu helluntaihin eli Pyhän Hengen vuodattamisen päivään saakka. Sen jälkeenkin kirkkovuoden jokainen sunnuntai on pieni pääsiäinen, koska Jeesus nousi haudastaan viikon ensimmäisenä päivänä eli sunnuntaina.

Kun Kristuksen Henki vaikuttaa meissä ja meidän keskuudessamme, tunnemme yhteistä iloa aarteesta, jota tämä maailma pitää hullutuksena. Se on iankaikkisen elämän osallisuus meidän Herrassamme Jeesuksessa Kristuksessa.