2. joulupäivä, Ap.t. 6:8 - 7:60, 3. vsk

2175573.jpg

Diakoni Stefanos muistetaan kristillisen kirkon ensimmäisenä marttyyrina.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Millaisia ihmisiä voi kutsua oikeutetusti marttyyreiksi? Sellaisiako, jotka ovat jyrkkiä omissa katsomuksissaan ja vievät itsensä ja joukon muita ihmisiä tuhoon? Vaiko sellaisia, jotka eivät kaihda mitään vaaraa tavoitellessaan katoamatonta kunniaa? Vaiko sellaisia, jotka ottavat nokkiinsa, kun heidän omasta mielestään vilpittömiä aikomuksiaan arvostellaan? Ei ketään näistä.

Marttyyri-sana esiintyy Uuden Testamentin kohdissa, joissa kerrotaan Jeesuksen ja hänen seuraajiensa joutumisesta oikeuden eteen. Kreikankielen sana marturoV (martyros) merkitsee alun perin henkilöä, joka kykenee omien havaintojensa ja kokemuksensa pohjalta tekemään selkoa tosiseikoista. Sellainen henkilö puolestaan, joka antaa asioista tieten tahtoen valheellisen kuvan, on marturoV yeudoV (martyros pseudos), väärä todistaja.

Juutalaiset pitivät uskontoonsa kohdistuvia loukkauksia raskaimpina mahdollisina rikoksina. Uskonnollinen laki oli jopa ankarampi kuin maallinen laki, sillä jos joku sai syytteen jumalanpilkasta, hänen oli hyvin vaikea todistaa syyttömyytensä.

Oikeuden istunnot noudattivat aina kaavaa: 1) syyttäjän kuuleminen, 2) todistajien kuuleminen, 3) syytetyn kuuleminen, 4) neuvoston harkinta ja tarvittaessa äänestys, 5) päätöksenteko, 6) tuomion julistaminen ja 7) toimeenpano. Jos tuomiosta piti äänestää, vapauttavaan päätökseen riitti yksinkertainen enemmistö. Kuolemantuomioon tarvittiin selkeä määräenemmistö, eikä tuomiota saanut panna täytäntöön pikaoikeudenkäynnin jatkona.

Juutalaisen oikeudenkäytön ylevät periaatteet eivät läheskään aina toteutuneet. Vääriä todistajia käytettiin usein, vaikka profeetat olivat puhuneet sellaisia vastaan (esim. Aam.5:7-12). Myös tuomarit saattoivat eksyä tehtävästään ja joutua uskonnollisen vihan ja kiihkon valtaan, jolloin oikeus vääntyi irvikuvakseen.

Kun Jeesus oli suuren neuvoston edessä, ylipappi Kaifas sanoi hänelle: "Minä vannotan sinua elävän Jumalan nimessä: sano meille, oletko sinä Messias, Jumalan Poika." (Matt.26:63). Jeesus vastasi: "Itsepä sen sanoit. Ja minä sanon teille: vastedes saatte nähdä Ihmisen Pojan istuvan Voiman oikealla puolella ja tulevan taivaan pilvien päällä." (Matt.26:64).

Kaifas ja muut ylimmäispapillisen puolueen jäsenet pelkäsivät uskonnolliseen valtavirtaan sopeutumattomia kansalaisjohtajia. Sellaisilla oli ikävä taipumus yllyttää maaseudun talonpojat kapinaan Roomaa vastaan.

Myös käsite 'Ihmisen Poika' oli poliittisesti tulenarka, sillä monet juutalaisten ryhmät yhdistivät sen vapauspyrkimyksiinsä. Koska Jeesus puhui itsestään tuolla käsitteellä, neuvosto päätteli, että hänen toiminnallaan oli messiaaninen luonne.

Tämäkään ei olisi riittänyt kuolemantuomion perusteeksi, mutta se antoi vahvan motiivin murhaan.

Apostolien teoissa kerrotaan, että Stefanos joutui suuren neuvoston eteen. Hän piti pitkän puolustuspuheen, jolla hän osoitti syyttäjiensä ulkokultaisuuden. Puheensa lopussa hän moitti heitä Pyhän Hengen vastustajiksi ja profeettojen tappajiksi. Sitten hän sanoi haltioituneena: "Katso, minä näen taivaat auenneina ja Ihmisen Pojan seisovan Jumalan oikealla puolella." (Ap.t.7:56; KR 1938).

Stefanos oli niiden tutkittavana, jotka järjestivät Jeesuksen ristinkuoleman. Sen vuoksi hänen olisi kannattanut vaieta Ihmisen Pojasta. Mutta Stefanos ei toiminut omana asianajajanaan vaan Kristuksen, joten hän puhui Herran antamin sanoin. Sinä hetkenä Jumalan sana tuli lihaksi Stefanoksen kautta, kun taas pimeys ruumiillistui vihamielisessä neuvostossa.

Koska alkuseurakunnan ja -kirkon jäsenet odottivat kiihkeästi Jeesuksen paluuta, he ajattelivat, ettei heillä ollut mitään menetettävää tässä maailmassa. Kun kristittyjä vangittiin, kuulusteltiin, ruoskittiin, kivitettiin, kidutettiin ja teloitettiin, monet suorastaan antoivat itsensä vainoojien käsiin, sillä marttyyriutta arvostettiin eräänlaisena oikotienä taivaan kunniaan.

Marttyyrius ei kuitenkaan ole kristillisen uskon päämäärä. Se ei ole hohdokas tila, jota kristityn tulisi tavoitella. Päinvastoin kristityn tulee elää rauhassa kaikkien kanssa, jos se on mahdollista (ks. Room.13:18). Konfliktien välttäminen on parempi kuin niihin ajautuminen, hakeutumisesta puhumattakaan.

Mutta on muistettava myös tämä: Kristuksen tulen sytyttämät ihmiset ovat kautta aikojen tuottaneet Jumalan valtakunnalle sen varsinaiset voitot. Kristityt on kutsuttu julistamaan maailmalle Kristuksen kuolemaa, todistamaan hänen ylösnousemustaan ja odottamaan hänen tulemistaan kunniassa. Koska he eivät voi osallistua sellaiseen, mikä on selkeästi vastoin Jumalan sanaa, kaikki ihmiset eivät anna heidän elää rauhassa.

Kristuksen seuraaminen merkitsee siis maailmasta erottautumista. Maailma tuntee omansa, mutta Jumalan lapset ovat sille vieraita, jopa uhka (ks. 1.Joh.3:1). Sen vuoksi kristityn ei ole aina mahdollista välttyä vihatuksi tulemiselta. Tämä vastavaikutus todistaa osaltaan, että Jumala on pyhä ja että hän on läsnä niissä, jotka ovat hänen omiaan.

Stefanos rukoili kuollessaan vainoojiensa puolesta. Todellisten marttyyrien veri ei huuda kostoa vaan pyytää valoa niille, joiden sisin on tämän maailman pimentämä.