4. paastonajan sunnuntai, 5.Moos.8:2‒3, 1. vsk

  

1268504753_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Muistan, kuinka rippikoulun käyneenä nuorena tunsin lievää harmia siitä, kun näin monen ikätoverini saaneen vanhemmiltaan tai kummeiltaan lahjaksi kauniin, nahkakantisen Raamatun. Sain itse viidenkymmenen markan setelin ja säästin sen, kunnes tietäisin, mitä sillä hankin.

Kavereiden Raamatut olivat herättäneet uteliaisuuteni: jos kerran monikin nuori sai konfirmaatiolahjaksi Pyhän Kirjan, miksi minä en saanut sellaista? Kun olin seuraavan kerran menossa kaupunkiin, varasin aikaa poiketakseni kristillisessä kirjakaupassa.

Etsin kirjakaupan hyllyltä nahkakantisen Raamatun, mutta se maksoi enemmän kuin, mihin minulla oli varaa. Olin kuitenkin päättänyt olla jäämättä konfirmaatiolahjan osalta huonommaksi kuin toiset. Valitsin hyllystä muovikantisen Raamatun ja kysyin myyjältä sen hintaa.

”Se on kolmekymmentä markkaa”, hän sanoi. Tiesin, että minun piti ostaa myös Tampereen kaupunginliikenteen sarjakortti, johon kuluisi puolet viisikymppisestäni, ja kysyin:

‒ Eikö lähtisi kahellakymmenelläviiellä markalla?

Myyjä kävi totiseksi ja vastasi:

‒ Ei Raamatusta sovi tinkiä!

Maksoin karvastelevin mielin ensimmäisestä omasta Raamatustani kolmekymmentä markkaa ja häivyin sitten kirja kainalossani kadulle. Myyjän sanat ovat palanneet mieleeni vuosikymmenien aikana usein. Raamatusta, ainakaan sen totuudesta, ei sovi tinkiä.

Tinkimätön raamatunlukija, Väinö uusitalo, on kirjoittanut tästä aiheesta seuraavasti:

”Lopulta minun täytyi aivan kuin syödä koko Raamattu.” Näin kertoi eräs mies uskonkamppailustaan. Ei hän ollut elänyt sen pahemmin kuin toisetkaan. Hyvän kodin lapsi hän oli. Aina oli perheensä ja talonsa kunnolla hoitanut. Oli uskonut Jumalan olemassaoloon siinä kuin muutkin, mutta ei sitten ollut sen enempää uskonasioista välittänyt.

Paluutie Jumalan luo oli raju. Ei siinä tahtonut kaikin ajoin mielenterveyskään kestää. Kompromissit eivät tulleet kysymykseen. Raamatun sanaa oli ahmittava ja se oli otettava tosissaan ‒ niin kuin olisi syönyt koko kirjan.

Aikanaan löysin itsekin Isosta Kirjasta tuon kuvan Raamatun syömisestä. Profeetta Hesekielille ja Ilmestyskirjan Johannekselle Jumalan kirjan syöminen merkitsi Raamatun todesta ottamista ja ehdoitta Jumalan työvälineeksi antautumista. Ja heidän julistuksessaan oli voimaa!

Myös Martti Luther oli Raamatun mies. Kun hän totesi, että Jumalan sana todistaa toisin, hän vähät välitti keisarin, paavin tai kirkolliskokouksen viisasteluista. Raamattua tuli totella. Mutta se merkitsi hurjaa kamppailua. Siksi hän sanoikin, että tyynin mielin tehty parannus oli teeskentelyä.

Aikamme uskonnollisuus tuntuu joskus kovin aneemiselta ja voimattomalta. Epävarmaa ja sovinnaista julistusta kuunnellessa ei lainkaan ihmettele, miksi kirkko näyttää jäävän monien elämässä sivuseikaksi. Tarvitaan taas ’raamatunsyöjien’ ääntä ‒ sitä, missä tuntuu omakohtainen taistelu, kadotuksen pelko ja Jeesuksen haavoista löydetty ihana rauha. Sitä tuhlaajapojat ja -tytöt ymmärtävät. Siinä kaikuu Hyvän Paimenen ääni.

(Hän auttaa tiellä, s. 26‒27).

Jumalan sana, joka on Pyhässä Raamatussa, on kuin ruisleipä nälkäiselle: se ravitsee ja vahvistaa uskon. Meille kyllä tarjotaan monesta lähteestä sellaista hengellisyyttä, joka on valmiiksi pureskeltua, helposti sulavaa ja vähäkalorista. Mutta onko Jumalan sana siinä, mikä viihdyttää vai siinä, mikä herättää? Evankeliumin julistusta on monenlaista, mutta evankeliumi, joka ei kirkasta Kristusta, loitontaa hänestä.

Muinaiset israelilaiset oppivat tuntemaan Jumalansa nälän ja vaivan kautta. Jumalan Poikakin kärsi tuskallisen kuoleman ristillä. Meidät on vapautettu syntiemme rangaistuksesta hänen haavojensa hinnalla. Hänen verensä, hänen hikensä ja kyyneleensä antavat maun elämän leivälle, todelliselle Jumalan Sanalle.

Virressä 322 sanotaan:

Ajalla autuaalla me / sinua Kristus kiitämme. / Sinulle ylistystä laulamme: / Pyhä, pyhä, pyhä on Herra taivaassa.

Kiittävät Herraa enkelit / ja kaikki taivaan sankarit, / laulavat kerubit ja serafit / Pyhä, pyhä, pyhä on Herra taivaassa.

Näin iloitsee nyt kansasi, / riemuitsee kristikuntasi, / se laulaa autuudesta armosi: / Pyhä, pyhä, pyhä on Herra taivaassa.

Iäkäs ystäväni kertoi minulle, mitä juuri tämä virsi merkitsi hänelle. Hän toimi kyläkirkon vahtimestarina ja asui pienessä huoneessa, joka oli tuon kirkon yhteydessä. Eräänä yönä hän heräsi kirkkosalista kuuluneeseen urkujen soittoon ja lauluun.

Kun hän meni katsomaan, mitä oli tekeillä, hän jäi seisomaan kirkkosalin ovelle hämmästyksestä mykkänä. Joukko valkopukuisia olentoja seisoi alttarilla ja lauloi virttä ’Pyhä, pyhä, pyhä on Herra taivaassa’.

Mutta vahtimestari ei saanut kauan ihmetellä ovensuussa enkeleiden virrenveisuuta. Hänet nostettiin kainaloista salin puolelle veisaamaan joukon mukana. Kun virsi päättyi, enkelit lähtivät omille teilleen. Vahtimestari oli kuitenkin varma, ettei tämä tapahtunut hänelle unessa.

Olipa tuo näky unta tai ei, se oli täysin sopusoinnussa Jumalan sanan kanssa. Enkelit ovat Jumalan luomia taivaallisia olentoja, jotka elävät hänen ylistämisestään. Me ihmiset olemme Luojan luomia ruumiillisia olentoja, jotka elämme jokaisesta sanasta, joka Herran suusta lähtee (ks. 5.Moos.8:3 KR 1938).