Kristuksen kuninkuuden sunnuntai, Mal.3:19–20, 2. vsk

Uskommeko, me luterilaiset, helvettiin? Eihän sitä sanaa ole kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa, joita pidämme ohjeellisina.

Mutta toki helvetin käsite on Raamatussa. Uudessa Testamentissa sana helvetti (gehenna) esiintyy kaksitoista kertaa (Matt.5:22,29,30; Matt.10:28; Matt.18:9; Matt.23:15,33; Mark.9:43,45,47; Luuk.12:5; Jaak.3:6), ja kuudesti helvettiin yhdistetään tuli (Matt.5:22; Matt.13:42; Matt.18:9; Matt.25:41; Mark.9:43,44,46,48; Jaak.3:6).

Näiden kohtien lisäksi Uudessa Testamentissa on useita kohtia, joissa puhutaan surusta, vaivasta, vihasta, tuomiosta, hylkäämisestä, rangaistuksesta ja kuolemasta siten, että niihin liittyy kuumuus, liekki tai polttaminen (Matt.3:7,10,12; Matt.7:19; Matt.13:42,49; Luuk.16:24; Joh.15:6; Juud.1:7; Ilm.20:15; Ilm.21:8).

Tulisen helvetin juuret ovat Vanhassa Testamentissa. Jesajan kirjan lopussa on uudesta taivaasta ja uudesta maasta kertova profetia, jota on vaikea sijoittaa tapahtuneeseen ihmiskunnan historiaan. Siinä sanotaan:

”Niin kuin uusi taivas ja uusi maa, jotka minä luon, pysyvät minun edessäni, sanoo Herra, niin pysyvät minun edessäni teidän sukunne ja teidän nimenne. Ja aina uudenkuun päivänä ja jokaisena sapattina tulee koko ihmissuku, ja kaikki kumartavat minun eteeni, sanoo Herra. Ja kun he lähtevät ulos, he näkevät niiden ruumiit, jotka ovat minusta luopuneet. Mato, joka niitä kalvaa, ei kuole, liekki, joka niitä nuolee, ei sammu. Ne ovat kauhistava varoitus koko ihmiskunnalle.” (Jes.66:22‒24).

Vanhan Testamentin viimeisessä kirjassa profeetta Malakia puolestaan lupaa Jumalan tuomion tulevan. Hän sanoo:

”Te väsytätte Herran puheillanne, mutta kysytte silti: ’Miten me hänet väsytämme?’ Siten, että sanotte: ’Joka tekee pahaa, kelpaa Herralle, sellaiset ovat hänelle mieleen.’ Tai te kysytte: ’Missä viipyy Jumalan tuomio?’ Minä lähetän sanansaattajani raivaamaan edelläni tietä. Ja aivan äkkiä tulee temppeliinsä Valtias, jota te odotatte, ja Liiton enkeli, jota te kaipaatte. Hän saapuu, sanoo Herra Sebaot. Kuka voi kestää sen päivän, jolloin hän tulee, kuka voi seistä horjumatta, kun hän ilmestyy? Sillä hän on kuin ahjon hehku, hän puhdistaa kuin vahvin lipeä.” (Mal.2:17‒3:2).

Tämän Malakian ennustuksen Uusi Testamentti katsoo toteutuneen, kun Johannes Kastaja julisti taivasten valtakunnan tuloa ja kun Jeesus Nasaretilainen aloitti opetustoimintansa (vrt. Matt.3:11).

Mutta samalla tavalla kuin Jesajan profetia myös Malakian profetia viittaa ihmiskunnan historian loppuun:

”Te näette jälleen eron vanhurskaan ja jumalattoman välillä. Te näette, kuka on palvellut Jumalaa ja kuka ei ole häntä palvellut. Katso, se päivä tulee liekehtivänä kuin tulinen uuni. Kaikki röyhkeät ja pahantekijät ovat silloin oljenkorsia. Se päivä tulee ja sytyttää ne liekkiin, sanoo Herra Sebaot, eikä niistä jää jäljelle juurta eikä vartta. Mutta teille, jotka pelkäätte minun nimeäni, on nouseva pelastuksen aurinko, ja te parannutte sen siipien alla. Te astutte ulos, hypitte riemusta kuin vasikat laitumella.” (Mal.3:18‒20).

Emme siis pääse yli tai ympäri siitä, että Jeesus hyväksyi aikansa juutalaisen käsityksen viimeisistä tapahtumista, taivaasta ja helvetistä. Apostolit rakensivat sille perustalle, jonka Jeesus oli asettanut, mitään lisäämättä ja mitään vähentämättä.

Toinen kysymys on sitten, onko tulinen helvetti ainoa kuva, jonka Uusi Testamentti antaa tästä asiasta.

Uudessa Testamentissa on kolme kadotusta tarkoittavaa sanaa: apoleia, holethros ja katakrima. Ne merkitsevät hyljätyksi tai tuomituksi tulemista, tuhoa, turmiota ja rangaistusta. On pantava merkille, että yksikään Uudessa Testamentissa kadotusta merkitsevistä käsitteistä ei ole ”tulella tehostettu”. Apostoli Paavali määrittelee kadotuksen ikuiseksi eroksi Herrasta ja hänen voimansa kirkkaudesta (ks. 2.Tess.1:9).

Sama Jumalan kirkkaus, joka antaa Jeesuksen Kristuksen omille iankaikkisen elämän, tuottaa kadotusen niille, jotka torjuvat Jeesuksen.

Pelastushistorian päämäärä ei toteudu kadotettujen kohdalla. Heidät herätetään kuolleista ja kootaan tuomiolle, mutta he eivät pääse osallisiksi ennalleen palautetusta jumalayhteydestä. Ikuisuus ilman yhteyttä Jumalaan on kuin jatkuva kärsimys, jota mikään turtuminen tai tajuttomuus ei lievennä. Tässä mielessä myös Herran kirkkauden hehku kalvaa kadotettuja.

Piinaavasta ja ikuisesta kadotuksesta muistuttaminen aiheuttaa sietämättömiä tunteita niille, jotka eivät suostu sovintoon Jumalan kanssa Jeesuksen Kristuksen kautta. Siksi on helppo ymmärtää, että monet ihmiset pyrkivät selittämään pois ne raamatunkohdat, jotka puhuvat helvetistä ja kadotuksesta.

Niiden, jotka harmistuvat kuullessaan puhetta kadotuksesta, on hyvä tietää, ettei dantelainen helvettikäsitys (teoksessa Divina Commedia vuosilta 1308‒1321) perustu Raamattuun. Dante Alighieri (1265‒1321) lainasi antiikin Kreikan ja Rooman runoilijoiden manalakuvauksia, joissa koston ja rangaistuksen henget piinasivat syntisiä ja epävanhurskaita sieluja.

On täysin Raamatun vastainen ajatus, että pahat henkivallat hallinnoisivat helvettiä ja kiduttaisivat siellä sieluja. Päinvastoin saatana ja hänen liittolaisensa tulevat saamaan rangaistuksensa helvetin tulessa (ks. Ilm.20:10).

Kadotus on jo olemassa pahoja ja paatuneita varten, mutta se ei ole voimakeino, jolla Jumala pakottaa vastahakoiset ihmiset nöyriksi. Helvetti ja kadotus ovat langenneen ja Jumalasta vieraantuneen maailman kehityskulun päätepiste.

Tätä synkkää taustaa vasten käsitämme Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen merkityksen. Jumalan rakkaus, joka ilmestyi Jeesuksessa Kristuksessa, on kadotustuomiosta päästävää rakkautta. Kuollessaan puolestamme Jeesus otti tämän tuomion päällensä. Sen vuoksi jokainen, joka uskoen turvautuu Jeesukseen, pelastuu. Mutta kukaan, joka valitsee pahuuden, ei tule autuaaksi.

Palaan vielä Vanhan Testamentin profetioihin. Jesaja sanoo pelastuneista: ”He lähtevät ulos”, ja Malakia vastaavasti: ”Te astutte ulos.” Ne, jotka eivät tunne Raamatun kuvakieltä, ihmettelevät, mikä on se ulkopuolinen tila, johon vanhurskaat lähtevät, astuvat tai pääsevät. Heprealaiskirje antaa vihjeen:

”Tehän tiedätte, että kun ylipappi syntien sovittamiseksi vie kaikkein pyhimpään eläinten verta, näiden eläinten ruhot poltetaan leirin ulkopuolella. Siksi myös Jeesus kärsi ja kuoli kaupunginportin ulkopuolella pyhittääkseen kansan omalla verellään. Lähtekäämme siis hänen luokseen leirin ulkopuolelle, hänen häväistystään kantaen. Eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee.” (Hepr.13:11‒14).

Kristuksen seurakunta on alkuajoistaan saakka puhunut itsestään käsitteellä ekkleesia, jonka sanatarkka suomennos on ’ulos kutsutut’. Ennen kristinuskon syntyä antiikin Kreikan kaupunkivaltioissa järjestettiin ekkleesioita eli ulosmarsseja, joilla kaupunkilaiset osoittivat tahtonsa hallinnollisissa asioissa. Kristuksen seurakunnan ulosmarssi maailmasta, kadotuksen esipihasta, on jatkunut jo lähes kaksi vuosituhatta.

Kun otamme vastaan evankeliumin, tunnustamme Jeesuksen Kristuksen Herraksi ja uskomme elämämme hänen haltuunsa, liitymme siihen suureen saattoon, jossa on ihmisiä kaikista maista, kaikista kansoista ja heimoista, joka puhuu kaikkia kieliä ja joka seisoo valtaistuimen ja Karitsan edessä yllään valkeat vaatteet ja kädessään palmunoksa. Ja he huutavat suurella äänellä:

”Pelastuksen tuo meidän Jumalamme,
hän, joka istuu valtaistuimella

hän ja Karitsa.”
(Ilm.7:10).