Marian ilmestyspäivä, Luuk.1:39–45, 2. vsk

1301125349_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Ei ole harvinaista, että nuori ja vanha ovat toistensa uskottuja. Vaikka nuori ihminen ystävystyy helpoimmin ikätovereidensa kanssa, hän tarvitsee elämänsä polttavissa ongelmissa aikuisen tukea. On suureksi hyödyksi nuorelle ihmiselle, jos hänellä on joku varttunut ystävä, kummi, jolle hän voi avautua.

Päivän evankeliumissa kerrottiin kahdesta ensisynnyttäjästä: Mariasta, joka oli kenties vain viidentoista vuoden ikäinen, ja Elisabetista, joka oli tullut raskaaksi vanhalla iällään. Heillä kummallakin oli Jumalan ilmoitus siitä, että lapset, jotka he synnyttäisivät, tulisivat näyttelemään tärkeää osaa Jumalan pelastustekojen historiassa. Mutta kumpikaan heistä ei tiennyt toisensa salaisuutta.

Enkelin tuoma ilmoitus aiheutti Marialle valtavan tunnekuohun. Hän ei voinut odottaa saavansa tukea omilta vanhemmiltaan, sillä nämä olisivat ajatelleet hänen rikkoneen kihlauksensa. Niinpä hän lähti Nasaretista ja meni toisessa kaupungissa asuneen sukulaisensa Elisabetin luo. Varmaankin seikka, että Elisabet oli papin vaimo, antoi Marialle luottamusta, että häntä kuunneltaisiin.

Marian asema oli hyvin vaikea. Jos hän pohti matkallaan, kuinka hän esittäisi asiansa tai millainen reaktio hänen avautumisestaan seuraisi, silloin hän oli niin kuin kuka tahansa meistä. Epävarmuus, huoli ja pelko tulevasta olivat tuttuja tunteita myös niille ihmisille, joita pidämme Raamatun perusteella poikkeuksellisina ja pyhinä.

Mutta Maria ei aavistanut, että Jumala kulki hänen edellään. Tie oli tasoitettu niin, ettei hänen tarvinnut perille päästyään avata suutansa selityksiin. Pyhä Henki kirkasti Elisabetille totuuden, ja Maria sai sydämellisen vastaanoton:

  Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni? Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!

Silloin Maria liikuttui Pyhästä Hengestä ja vastasi Elisabetin tervehdykseen sanoen:

  Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,

minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani,

sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa.

Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi,

sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.

Hänen nimensä on pyhä,

polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät.

Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja,

hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään.

Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset.

Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin,

mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois.

Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista,

hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa

Aabrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan,

niin kuin hän on isillemme luvannut. (Luuk.1:46‒55).

Varmaankin Mariaa askarrutti kysymys, jota Jumalan erityiseen tehtävään kutsumat ihmiset ovat usein kysyneet:

  Miksi juuri minä?

Kukaan ei pysty selittämään tyhjentävästi Jumalan valintaa, sillä hänen armonsa on ihmiselle tutkimaton. Jumala löytää palvelijansa sieltä, missä ihmiset eivät näe mitään erityistä.

Marialla tosin oli ainakin kaksi profeettojen mainitsemaa tuntomerkkiä: hän oli nuori nainen, joka kuului Daavidin sukuun. Hänellä oli myös altis mieli: hän uskoi Jumalan sanan, vaikka sen toteutuminen näytti mahdottomalta. Syvin syy siihen, miksi Jumalan valinta osui Mariaan, on kuitenkin salaisuus. Armoa ei voi selittää, vaan Jumala luo katseensa vähäisiin palvelijoihinsa.

Noin kolmen kuukauden pituinen aika, jonka Maria viipyi Elisabetin ja Sakariaan luona, merkitsi hiljaista valmistautumista. Maria ja Elisabet tutkivat sanaa, keskustelivat ja rukoilivat. Todennäköisesti Maria myös auttoi Elisabetia synnytyksessä.

Kun Maria palasi Nasaretiin, hän oli sisäisesti seestynyt ja valmis tehtäväänsä. Häntä ei odottanut vain suuri onni vaan myös syvä tuska, sillä miekka oli käyvä hänen sielunsa läpi (ks. Luuk.2:34‒35; KR1938). Se, että ihminen saa osallistua Kristuksen kärsimyksiin, on mitä selittämättömintä armoa.