20. sunnuntai helluntaista
Mark.2:1–12


        Kuva: Anniina Mikama / Kirkon kuvapankki / kirkkohallitus
 

Päivän evankeliumissa kerrotaan: ”Kun Jeesus näki heidän uskonsa, hän sanoi halvaantuneelle: ’Poikani, sinun syntisi annetaan anteeksi.”

Useita vuosia sitten eräs mies sanoi minulle muistotilaisuudessa: ”En jaksa uskoa, että kuoleman jälkeen on enää mitään olemista.” Hän oli menettänyt puolisonsa. Siinä surutyönsä vaiheessa hän ei kyennyt pitämään totena muuta kuin sen, minkä hän näki. Ja se ohjasi hänen sydäntään poispäin turvallisesta lapsen uskosta.

”Niin, en minäkään osaa muuta kuin toivoa, että joskus pääsemme taivaaseen, joka meille on luvattu”, vastasin hänelle. ”Uskominen sellaiseen, mitä ei voi nähdä eikä käsittää, on vaikeaa, mutta toivosta kannattaa pitää kiinni.”

Elämän karikoissa, luopumisissa, lähdöissä ja suurissa suruissa meidät ikään kuin riisutaan alastomiksi. Jos meillä ei ole ystäviä, jotka niissä tilanteissa ymmärtävät, lohduttavat ja tukevat meitä, jäämme kylmään maailmaan yksin ja varustautumattomina. Sen sijaan, jos meillä on ystäviä, jotka kantavat meitä rukouksissa Kristuksen luo, he ovat enemmän kuin kullan arvoisia. Heidän uskonsa tähden Kristus parantaa meidän sisäiset haavamme ja vaivamme.

”Eikö hän parannakaan ruumiillisia vaivojamme?” joku haluaa tietää. Kyllä parantaa, jos se auttaa meitä tarttumaan entistä lujemmin iankaikkisen elämän toivoon. Mutta me ihmiset olemme sellaisia, että saatuamme sen, minkä halusimme, helposti unohdamme elämän tarkoituksen.

Kun Jeesus sanoi halvaantuneelle miehelle: ”Sinun syntisi annetaan anteeksi.” Niissä sanoissa oli Jumalan armo, joka paransi halvaantuneen hengellisesti ja ruumiillisesti. Läsnäolijat näkivät hänen ulkonaisen paranemisensa ja ihmettelivät sitä. Jotkut jopa arvostelivat Jeesuksen toimintaa. Mutta liikuntakykynsä takaisin saanut mies tiesi parantuneensa ennen kaikkea suhteessaan Jumalaan.

Vaikeuksien ja vastoinkäymisten keskellä kysymme usein: ”Miksi?” Mutta oikea kysymys on: ”Mihin suuntaan tästä?” Halvaantuneen miehen ystävät tiesivät, että heidän oli autettava hänet Jeesuksen luo. Koska he olivat niin määrätietoisia, että he purkivat katon siitä huoneesta, jossa Jeesus opetti kansaa, ja sitten laskivat ystävänsä Jeesuksen eteen, Jeesus toteutti heidän toiveensa.

Ehkä tämä kertomus saa meidät ajatelemaan, että meidänkin pitää olla rohkeita ja neuvokkaita uskossamme. Joissakin kristillisissä suuntauksissa varovaisuutta ja hitautta pidetäänkin epäuskon merkkeinä. Mutta kuka jaksaa olla rohkea ja varma joka hetki? Vaikka meitä kehotetaan iloitsemaan aina, rukoilemaan lakkaamatta ja kiittämään kaikesta (ks. 1.Tess.5:20), elämässä on tilanteita, joissa tuon ohjeen kirjaimellinen noudattaminen on teennäistä. Kyllä Jeesuskin osasi surra.

Kysymys: ”Mihin suuntaan tästä?” palauttaa mieleemme, että saamme tulla heikkoina Kristuksen hoidettaviksi. Koska hän on siellä, missä Jumalan sanaa opetetaan puhtaasti ja sakramentit jaetaan oikein, suuntamme on kohti seurakunnan yhteistä jumalanpalvelusta. Sana ja sakramentit kirkastavat meille sitä, mistä olemme tulleet osallisiksi Jeesuksessa: syntien anteeksi saaminen, ruumiin ylösnouseminen ja iankaikkinen elämä.

Jumalanpalveluksen esirukouksessa on hiljainen kohta, jossa saamme kantaa läheisemme, ystävämme ja rukousapuumme turvautuvat ihmiset Jeesuksen luo. Se ei ole turha kohta, sillä se auttaa meitä ottamaan huomioon lähimmäisemme. On myös tärkeää, että todella hiljennymme siinä ja keskitymme ajattelemaan muita kuin itseämme.

Kun teemme näin, liitymme siihen työhön, jota Herramme Jeesus Kristus tekee jatkuvasti Isänsä oikealla puolella: hän rukoilee koko maailman puolesta. Kun rukoilemme yhdessä Kristuksen kanssa ja hänen opetuksensa mukaan, pyyntömme muuttuvat näkymättömiksi palveluteoiksi.

Jumalanpalveluksen yhteisen esirukouksen lopussa on pyyntö: ”Anna meille tämän elämän päätyttyä riemullinen jälleennäkeminen poisnukkuneiden rakkaittemme kanssa.” Sekään ei ole turha kohta. Sillä mikä ilo voisi olla suurempi kuin saada takaisin ne läheisensä ja ystävänsä, joiden menettäminen on tuntunut kaikkein kipeimmältä?

Jumala on asettanut päivillemme määrän (ks. Job.14:5). Emme voi sille tosiasialle mitään. Mutta se on vain osa siitä, mitä Raamattu kertoo meille. Rajallisuutemme vastakohta tulee esiin muun muassa Jobin kirjassa, jossa sanotaan: ”Minä tiedän, että Lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Job 19:25).

Viimeisen sanan paikka ei kuulu kenellekään meistä, vaan se kuuluu Kristukselle, joka on alfa ja oomega, ensimmäinen ja viimeinen, alku ja loppu (ks. Ilm.22:12). Kun pyydämme häneltä sitä, mikä on hänen tahtonsa mukaista, sen hän varmasti tekee.