6. sunnuntai loppiaisesta, Matt.24:1–14

1297527046_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuudetta sunnuntaita loppiaisesta vietetään niin harvoin, ettei sille ole kirkkokäsikirjassa omaa aihetta ja omia tekstejä, vaan silloin käytetään 26. helluntain jälkeisen sunnuntain jumalanpalvelusaineistoa. Siksi kuudentena sunnuntaina loppiaisesta puhutaan samoista asioista kuin kirkkovuoden päätösjaksossa.

En liene ainoa, jonka mielestä Matteuksen evankeliumin 24. luvun ennakoimat ihmiskunnan historian viimeiset tapahtumat on aihe, joka kuuluu kirkkovuoden loppuun. Kun sama aihe tulee esille loppiaisaikana, jolloin kirkkovuosi etenee kohti pääsiäisjaksoa, tuntuu siltä kuin peruutusvaihde tai vähintään käsijarru pantaisiin päälle kesken ajon.

Tuntuu miltä tuntuu, Raamatun sana on silti aina jollakin tavalla ajankohtainen. Jeesuksen toteamus: ”Kun laittomuus lisääntyy, monien rakkaus kylmenee.” kuvaa erityisen hyvin nykyajan kristittyjen mielenlaatua (Matt.24:12). Laittomuudella ei tarkoiteta tässä pelkästään moraalin puutetta, vaan organisoitua kristinuskon vastaisuutta. Kun kristillisyys saatetaan huonoon huutoon valheen kaikella voimalla ja vääryydellä, monet kristityt luopuvat uskostaan.

Pelko leimatuksi tulemisesta ja halu kuulua joukkoon, jota ei pilkata eikä vainota, ovat aina motivoineet ihmisiä olemaan voittajan puolella – olipa voittaja millainen hirmuhallitsija tahansa. Monien kristittyjen rakkaus Herraan kylmenee, kun he joutuvat kantamaan häpeän taakkaa uskonsa takia. Tällaiset kristityt antavat moraalinsa joustaa, kun lavean tien valitseminen näyttää johtavan menestykseen.

Televisiossa on enää harvoin sellaisia ohjelmia, jotka  koen katsomisen arvoisiksi. Vähällä älyllä tehdyt viihdesarjat sekä asioita yksisilmäisesti tarkastelevat keskusteluohjelmat eivät laajenna kenenkään yleissivistystä, vaan totuttavat ajattelemattomuuteen. Ja mitä laiskempia ihmiset ovat ajattelemaan, sitä helpompi heitä on hallita.

Kuitenkin vähän aikaa sitten televisiossa oli sarja, joka katsoin kiinnostuneena alusta loppuun. Se perustui venäläisen kirjailijan Varlam Šalamovin teokseen Kolyman kertomuksia. Varlam Šalamov oli oikeustieteen opiskelija, joka sai Stalinin Neuvostoliitossa trotskilaisen leiman ja tuomittiin työleirille Siperiaan.

Šalamov ei ollut trotskilainen, vaan hän oli kristittyjen vanhempien kasvattama totuutta rakastava ja moraalistaan tinkimätön ihminen. Hän oli yksi harvoista, joka selvisi vankileirien saaristosta hengissä ja jonka vakaumusta totalitaarinen hallinto ei pystynyt nujertamaan. Niin kauan kuin hän eli, hän oli piikki Neuvostovaltion lihassa. Siksi hän ei saanut tuomionsa suoritettuaankaan nauttia kansalaisluottamusta.

Kristillisen uskon todistusvoima ei ole siinä, että kristittyjä on maailmassa monta sataa miljoonaa. Se on siinä, että Jeesus Kristus on niiden kanssa, jotka eivät luovu hänestä. Jeesus sanoo: ”Autuaita olette te, kun teitä minun tahteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” (Matt.5:1114).