Jouluaamu
Luuk.2:1-20

 

Kemin_lumilinnan_j%C3%A4%C3%A4kappeli_20


Augustinolaismunkki Martti Luther oli mitä ahkerin kilvoittelija: hän harjoitti hartautta, kuritti ruumistansa ja noudatti luostarin sääntöjä. Luostarissa viettämiensä vuosien aikana hän oli kuullut useita kertoja Roomalaiskirjeen kohdan: ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa.” Mutta sen todellinen merkitys ei ollut auennut hänelle vielä.

Luostarivuosinaan Martti Luther opiskeli teologiaa ja hankki tohtorin oppiarvon. Hänet myös vihittiin papiksi. Vuonna 1511 Luther määrättiin Wittenbergin yliopiston raamatunselitysopin professoriksi.

Valmistellessaan luentoja Roomalaiskirjeestä Luther tuli sen ensimmäisen luvun 17. jakeen kohdalle. Siinä Paavali sanoo: ”Jumalan vanhurskaus ilmestyy uskosta uskoon. Onhan kirjoitettu: ’Uskosta vanhurskas saa elää.” Jakeen loppuosa, ’uskosta vanhurskas saa elää’, alkoi kiinnostaa Lutheria, sillä hän tunnisti sen lainaukseksi Vanhan Testamentin profeetta Habakukilta, joka sanoi: ”Vanhurskas saa elää, kun hän pysyy uskollisena.” (Hab.2:4).

Selittääkseen Paavalin ajatuksen oikein Lutherin täytyi syventyä siihen, mitä Paavalin käyttämät sanat tarkoittivat. Puhuessaan vanhurskaasta Paavali tarkoitti oikeudenmukaista tai oikeamielistä ihmistä, sillä siten ymmärrettiin heprean sana tsaddiq ja kreikan sana dikaios.

Martti Luther oppi, ettei Habakuk tarkoittanut samanlaista oikeamielisyyttä kuin Paavali. Ensin mainittu julisti, että Jumalan käskyjä noudattava israelilainen voi pelastua tuholta, jonka kaldealaiset sotajoukot toivat tullessaan. Sen sijaan Paavali totesi, ettei Jumala tunnustanut oikeamieliseksi ketään ihmistä sen tähden, että tämä noudatti lain käskyjä, vaan:
”Lain tehtävänä on opettaa tuntemaan, mitä synti on.” (Room.3:20).

Oma kokemus vahvisti Martti Lutherille tämän kohdan. Mitä vakaammin hän oli yrittänyt täyttää Jumalan tahtoa, sitä selkeämmin hän oli törmännyt syntisyyteensä. Martti-munkki oli mitä ahkerin kilvoittelija, suorastaan säälimätön itseään kohtaan. Hän toivoi, että Jumala näkisi hänen ponnistelunsa ja palkitsisi hänet sisäisella rauhalla. Koska Jumala ei antanut hänelle pientäkään suopeuden merkkiä, hänen ahdistuksensa kasvoi vuosi vuodelta.

Jumalan johdatus ilmeni kuitenkin juuri siinä, että Luther tuli tuntemaan mahdottomuutensa tehdä itsensä kelvolliseksi Jumalalle. Siten hän ei saanut tilaisuutta kerskailla täydellisyydellään (ks. Room.3:27; Ef.2:8−9), vaan Jumala näytti oikeudenmukaisuutensa julistamalla syntisen kelvolliseksi sen lunastuksen perusteella, jonka Jeesus Kristus toteutti ristinkuolemallaan.

Tätä Paavali tarkoitti sanoessaan: ”Kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta, mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.” (Room.3:23−24).

Luther käsitti, että vain yksi ihminen oli Jumalan edessä täydellinen: Jeesus, Jumalan Poika. Sille, joka uskoi Jeesukseen, Jumala antoi lahjaksi vanhurskauden − eli Jumala teki myös Martti Lutherin kelvolliseksi uskon tähden (vrt. Room. 3:26). Hän sai olla ihmisyytensä puolesta syntinen, mutta Kristuksen tähden vanhurskautettu. Tämä löytö muutti hänen elämänsä ja antoi hänelle vaikuttimen uskonpuhdistukseen.

Koska Martti Luther oli löytänyt Uudesta Testamentista selvän opin, että ihminen voi pelastua ainoastaan uskomalla Jeesukseen Kristukseen, hän halusi tuoda tämän löydön kaikkien tietoon. Uskonpuhdistuksen katsotaan alkaneen 31.10.1517, kun Martti Luther julkaisi 95 teesiään anekauppaa vastaan.

Anekauppa perustui Paavi Kleemens VI:n vuonna 1343 julkaisemaan kiertokirjeeseen, jonka mukaan paavi voi jakaa uskossa poisnukkuneiden Kristuksen pyhien ansiovarastosta vapautuksia ja lievennyksiä rangaistuksista niille, jotka osoittivat katumusta synneistään. 1500-luvulle tultaessa tämä aneiden myöntäminen oli kehittynyt liiketoiminnaksi, jolla rahoitettiin muun muassa Pietarin kirkon rakentamista.

Tunnetuin anekauppias Johannes Tetzel kulki paikkakunnalta toiselle mainostaen anekirjoja iskulauseella: ”Kun raha kirstuun kilahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa.” Tämä oli omiaan harhauttamaan oppimattomat ihmiset luulemaan, että synninpäästön ja sen mukana pelastuksen voi ostaa. Ei siis tarvittu enää katumusta, parannusta ja uskoa, jos vain oli rahaa, millä maksaa. Luther näki, että paavin suojelema anekauppa halvensi Jeesuksen ristinkuoleman. Hän myös kiisti paavillisen opin uskossa kuolleiden pyhien ansiovarastosta epäraamatullisena.

Jos Luther olisi arvannut, mitä hänen latinaksi kirjoittamansa 95 teesiä tulivat saamaan aikaan, hän ehkä ei olisi julkaissut niitä. Mutta hänen innokkaat oppilaansa käänsivät ne saksaksi ja toimittivat ne kirjapainoon. Teesit levisivät nopeasti laajalle alueelle Euroopassa ja saivat paljon huomiota osakseen. Lutherin yritys saada aikaan akateeminen keskustelu muuttuikin kansanliikkeeksi, jonka vaikutuksesta syntyivät protestanttiset kirkkokunnat.

Nykyään näyttää siltä, että Euroopan luterilaiset kirkot ovat hukkaamassa, tai ovat jo hukanneet, tunnustuksensa ytimen eli opin uskonvanhurskaudesta. Syy ei ole roomalaiskatolisen kirkon, jonka epäraamatullisia oppeja ja vinoutuneita käytäntöjä Martti Luther ryhtyi oikomaan. Ne luterilaiset teologit, jotka eivät ole arvostaneet Lutherin hengellistä perintöä, ovat tehneet sen ihan itse.

Vuonna 2017 luterilaiset kirkot ovat viettäneet uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlaa. Suomen evankelisluterilainen kirkko on halunnut puhua tästä merkkivuodesta reformaation juhlavuotena. Koska juhlavuotta on vietetty ekumeenisesti, on katsottu, että neutraali reformaatio-sana herättää vähemmän ristiriitoja kuin puhdasoppisilla arvoilla ladattu uskonpuhdistus.

Mutta kumpi sana kuvaa paremmin sitä, mitä Luther todella sanoi, uskonpuhdistus vai reformaatio? Kristillisen uskon puhdistaminen sellaisista uskomuksista ja käytännöistä, jotka eivät vastanneet Jeesuksen, apostolien ja kirkkoisien opetuksia sekä jakamattoman kirkon uskontunnustuksia, oli epäilemättä Lutherin päämäärä. Hän ei halunnut perustaa uutta kirkkoa, vaan kaivaa esiin raamatullisen ja apostolisen uskon sitä peittäneiden historiallisten kerrostumien alta.

Sen sijaan re-formatio tarkoittaa uudelleen muotoilemista. Luther toi esiin monta kertaa ja monella tavalla, että keskiajan roomalaiskatolinen kirkko oli muotoillut uudelleen kristillisen uskon ja tehnyt sen vielä huonosti. Lutherin mukaan kirkko tarvitsi uudistusta siihen, että se kykenisi palaamaan Vanhan Testamentin profeetallisten ja Uuden Testamentin apostolisten kirjoitusten mukaiseen oppiin ja elämään.

Re-formation eli uudelleen muotoilemisen ajatus vie helposti juuri päinvastaiseen suuntaan: kirkko ei vaikuta maailmaan, vaan maailma vaikuttaa kirkkoon ja kirkossa. Seuraukset ovat Jeesuksen sanojen mukaiset: ”Te olette maan suola. Mutta jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi? Ei se kelpaa enää mihinkään: se heitetään menemään, ja ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” (Matt.5:13).

Ollakseen uskollisia tunnustukselleen ja nimelleen luterilaisten kirkkojen tulee pyrkiä muuttamaan maailmaa Jumalan sanalla niin, että maailma oppii tuntemaan Jeesuksen Kristuksen. Hän, joka antoi apostoleille käskyn mennä kaikkien kansojen keskuuteen ja julistaa evankeliumi kaikille luoduille, ei ole ottanut käskyään takaisin. Eikä annettu tehtävä ole tullut vielä niin hyvin täytetyksi, että kirkoilla olisi vara puhua mistään muusta kuin Jeesuksesta ja siitä, mitä hän merkitsee maailmalle.

Teologiaan, kirkkohistoriaan ja Raamatun alkukieliin perehtymätön lukija saattaa olla hämillään siitä, että aidon kristillisen uskon puolustaminen vaatii niin paljon tietoa kuin olen kertonut edellä – riittäneekö sekään?

Mutta nykyinen aikakausi muistuttaa keskiajan loppua siinä, että Raamatun sanalle vieraita oppeja on liikkeellä runsaasti ja että niille vaaditaan tilaa kansankirkkomme elämässä. On lukuisia samanlaisia teologeja kuin oli dominikaanimunkki Johannes Tetzel. He opettavat ihmisille sitä, mitä he haluavat kuulla. Ja on suuri määrä ihmisiä, joille on samantekevää, mitä nämä tetzelit tarjoavat heille totuutena, kunhan se lohduttaa.

Tätä asiaa kuvaavia esimerkkejä on lukuisia, mutta yhdenkin mainitseminen riittää. Luterilaisen uskonpuhdistuksen 500-vuotisjuhlan Kauneimmat joululaulut 2017 -vihkossa ei ole Enkeli taivaan -virttä. Suomen Lähetysseura, jonka julkaisu tuo vihko on, ei ole tiennyt Enkeli taivaan -virren yhteyttä uskonpuhdistukseen; tai sitten Lähetysseura on jättänyt tuon virren pois, koska tämän aikakauden penseät kristityt eivät halua tietää sitä.

Mitä hyötyä tuollaisesta 'jotta emme vahingossa loukkaisi ketään' -kristillisyydestä on Suomen Lähetysseuralle tai Suomen evankelisluterilaiselle kirkolle? Eiväthän ne, joita Enkeli taivaan -virren sanat saattavat loukata, muutu palaviksi kristityiksi sillä, että heille tarjotaan kristinuskon kevytversiota. Mutta ne, jotka rakastavat tuota Lutherin virttä ja luterilaista kirkkoaan, voivat tuntea tulleensa loukatuiksi Lähetysseuran taholta. Ja mitä on sellainen lähetystyö, josta puuttuu evankeliumin suola?


Martti Luther oli toista maata kuin Johannes Tetzel ja meidän aikakautemme pikkutetzelit. Lutherille kelpasi vain se vanhurskaus, jonka voi saada uskon kautta Herraan Jeesukseen Kristukseen. Voi tuntua kaukaa haetulta, mutta tästä on kysymys, kun laulamme Lutherin jouluvirttä:

Jo riennä katso, sieluni,
ken seimessä nyt makaapi:
hän on sun Herras, Kristukses,
Jumalan Poika, Jeesukses.
(Virsi 21:3).


Ei ole olemassa mitään uskossa poisnukkuneiden pyhien ansiovarastoa, josta voimme jakaa siunauksia kaikille, jotka niitä haluavat ja tarvitsevat. On vain Kristuksen ristinuhri ja sen tuottama sovinto Jumalan kanssa niille, jotka ottavat hänet vastaan uskoen (ks. Joh.1:12). Se on ansaitsematon rakkaus Jumalalta meidän osaksemme, kertakaikkinen ja ikuisesti riittävä.


Siksi saamme laulaa myös:

Oi, terve tänne tultuas,
syntist et hylkää, armias.
Sä köyhäks tulit, rikkahin,
sua kuinka kyllin kiittäisin?