23. sunnuntai helluntaista

Matt.6:14–15

Eräs anteeksi antamisen määritelmä on, että se on prosessi, jonka aikana ihminen lakkaa kokemasta kaunan, närkästyksen, tuohtumuksen tai vihan tunteita kohtaamansa loukkauksen, katsomuksellisen eroavaisuuden tai hänelle aiheutetun vahingon takia ja lakkaa vaatimasta rangaistusta, korvausta tai hyvitystä.

Tätä paljon yksinkertaisempi ja samalla puhuttelevampi määritelmä kuuluu seuraavasti: ”Anteeksi antaminen on ainoa tapa olla ehjä, terve ja onnellinen ihminen.”

Viimeksi mainittu lause on peräisin Etelä-Afrikan anglikaanisen kirkon arkkipiispa Desmond Tutulta (7.10.1931 – 26.12.2021), joka tuli tunnetuksi apartheid-politiikan vastustajana ja Nobelin rauhanpalkinnon saajana. Desmond Tutu ymmärsi, että anteeksi antaminen vaati alistetulta osapuolelta paitsi koetun pahan unohtamista myös kärsivällistä asennetta. Väkivaltaan vastaaminen väkivallalla vain pahensi rotuerottelua.

Etelä-Afrikassa ja Namibiassa oli kysymys yli viisikymmentä vuotta jatkuneen yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden korjaamisesta. Jos valkoinen väestö ei olisi luopunut peloistaan ja jos musta väestö olisi vaatinut rangaistuksia valkoisten johtajille, rauhaan johtavia sopimuksia ei olisi syntynyt, Namibia ei olisi saanut itsenäisyyttä vuonna 1990 eikä Etelä-Afrikassa olisi järjestetty vapaita vaaleja vuonna 1994.

Anteeksi antaminen on ainoa tapa olla ehjä, terve ja onnellinen ihminen. Mitä tulee onnellisuuden mittaamiseen, Suomi on ollut maailman onnellisimpien maiden kärkijoukossa jo usean vuoden ajan.

En rupea pohtimaan, kertooko tämä sijoitus todellisesta onnellisuudestamme. Mutta pidän totena, että yli tuhannen vuoden mittainen kristinuskon vaikutus kansakuntaamme on tuottanut mielenlaadun, jonka avulla kykenemme katsomaan eteenpäin sen sijaan, että vaalisimme vanhoja katkeruuden aiheita. Tämä lienee ainakin kansakuntamme enemmistön ajattelutapa.

Päivän evankeliumi on katkelma Jeesuksen vuorisaarnan kohdasta, jossa hän puhuu oikeasta rukouksesta. Ensin hän sanoo: ”Kun rukoilette, älkää tehkö sitä tekopyhien tavoin. He asettuvat mielellään synagoogiin ja kadunkulmiin rukoilemaan, jotta he olisivat ihmisten näkyvissä.” ja ”Rukoillessanne älkää hokeko tyhjää niin kuin pakanat, jotka kuvittelevat tulevansa kuulluiksi, kun vain latelevat sanoja.”

Sitten hän opettaa seuraajilleen Isä meidän -rukouksen, jonka kohdan ”Anna meille meidän velkamme anteeksi” hän vielä selittää sanoen: ”Jos te annatte ihmisille anteeksi heidän rikkomuksensa, antaa myös taivaallinen Isänne teille anteeksi. Mutta jos te ette anna anteeksi toisille, ei Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne.”

Anteeksi antaminen tulee siis tärkeäksi kahdella tavalla:

– sosiaalisesti eli sitä varten, että ihmiset olisivat edes jotenkin sovussa keskenään,

– hengellisesti eli sitä varten, että olisimme sovinnossa Jumalan kanssa.

Voimme päätellä tästä, että Jeesus ei anna mitään oikeutusta ihmisten kaunaisuudelle ja kostonhalulle. Päinvastoin hän antaa ymmärtää, että anteeksi antamattomuus on synti, josta Jumala haluaa ihmisten tekevän parannuksen. On selvä, että kaikki eivät ole valmiit etsimään sopua toisten kanssa. Mutta jos haluamme, että Jumala, taivaallinen Isämme kuuntelee rukouksemme, meidän kannattaa olla sovinnollisia.

Apostoli Paavali sanoo kirjeessään roomalaisille: ”Älkää maksako kenellekään pahaa pahalla, vaan pyrkikää siihen, mikä on hyvää kaikkien silmissä. Jos mahdollista ja jos teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien kanssa.” (Room.12:17–18). Tämän periaatteen noudattamisesta seuraa varmasti suurempi siunaus ihmisille yksilöinä ja kansakuntina kuin sen noudattamatta jättämisestä.

Joku voi vastata näihin opetuksiin kysymyksellä: ”Jos sovinnollisuus on niin hyödyllinen asenne kuin kerrot, miksi sitten maailmassa on paljon sotia ja ihmisten välisiä ristiriitoja? Eikö näytä pikemminkin siltä, että häikäilemättömyydellä ja röyhkeydellä voi saavuttaa enemmän kuin loukkausten unohtamisella?”

Siltä se kyllä näyttää, kun seurauksia arvioidaan lyhytnäköisesti. Aggressiivisuudella voi menestyä nyrkkeilykehässä ja jääkiekkokaukalossa, mutta taivaan porttia sillä ei avata. Ja tässä ihmisten maailmassa sodat seuraavat toisiaan juuri siksi, että ihmiset tavoittelevat mainetta, kunniaa, valtaa ja rikkautta, joista kuitenkaan he eivät saa mukaansa mitään, kun heistä aika jättää.

No, mitä me sitten saamme mukaamme, jos noudatamme Herramme opetuksia ja kun meistä aika jättää? Mitään aineellistahan se ei voi olla, mutta ehkä jotakin aineetonta. Olemme kuulleet monta kertaa, mutta toisessa yhteydessä nämä apostoli Paavalin sanat: ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.” (1.Kor.13:13).

Emme tule aina ajatelleiksi, että toisten ihmisten rikkomusten anteeksi antamisessa on kysymys rakkaudesta. Jos en vaadi toiselta korvausta tai hyvitystä vahingosta, jonka hän on aiheuttanut minulle, saatan ajatella: ”Olen jalo ihminen, kun en kanna kaunaa.” Mutta se ei ole vielä rakkautta, sillä mikään jalo tekoni ei avaa minulle taivaan porttia.

Usko, toivo ja rakkaus ovat kolme aineetonta omaisuuden lajia, jotka voimme saada mukaamme, kun aikamme päättyy tässä maailmassa. Pyyteetön rakkaus, agapee on niistä suurin, koska Jumala on agapee (ks. 1.Joh.4:8). Anteeksi antamisella voimme saattaa toisia elävän Jumalan tuntemiseen ja koota itsellemme aarretta taivaaseen. Missä on aarteemme, siellä on myös sydämemme (vrt. Matt.6:19–21).

On monta syntiä, jotka taivaallinen Isämme antaa meille anteeksi ennen kuin edes huomaamme katua niitä. Siksi meidänkin tulee tehdä samoin lähimmäisillemme. Helppoa se ei ole, mutta siihen on pyrittävä, niin kuin Jaakko Haavio sanoo runossaan:

On vaikeata rakastaa,
vaan oppivani soisin.
Suo, että mielen itsekkään
pois panna, Jeesus, voisin.

Kas loukkaannun, kun joku ei
mun tahtoani nouda.
Ja kun mun auttaa pitäisi,
en viitsi, enkä jouda.

Oi Herra tätä rukoilen:
mä muuttuako voisin?
On vaikeata rakastaa,
vaan oppivani soisin.