Vuonna 1517 Martti Luther kuuli munkki Tetzelin kauppaavan paavillisia aneita, jotka vapauttivat sielun kiirastulen vaivoista, ja hokevan iskulausetta: "Kun raha kirstuun killahtaa, sielu taivaaseen vilahtaa!" Tästä Luther tuli täyteen pyhää suuttumusta ja päätti esittää julkisen haasteen kirkon teologeille katolisen opin puhdistamiseksi sekä vääristyneiden käytäntöjen perkaamiseksi kirkosta.

Kristillistä uskoa ei tarvitse päivittää vastaamaan ihmisten kulloisiakin tarpeita, niin kuin emeritusprofessori Miikka Ruokanen toteaa Suomen Kuvalehdessä 8.5.2024, vaan se on pidettävä yksinkertaisena ja raamatullisena. Mitä tulee kirkkomme nykyisiin ja tuleviin käytäntöihin, niidenkin on perustututtava Raamattuun ja Luterilaisiin tunnustuskirjoihin.

Selkeä ja yksinkertainen opetus voisi tuoda kirkkoihimme enemmän kuulijoita kuin pyrkimys räätälöidä jokaiselle sellainen oppi kuin kukanenkin haluaa.

Seikka, että jollekin uudelle käytännölle on olemassa teologinen perustelu, ei tee siitä käytännöstä yhdenmukaista luterilaisen uskonkäsityksen kanssa; sillä teologioita on lukuisia, mutta luterilaisuus on pitäytymistä Raamattuun ja Luterilaisten tunnustuskirjojen oppiin. Raamatusta ja tunnustuksestamme poikkeavien käytäntöjen ymppääminen kirkkomme järjestykseen on verrattavissa vieraan tulen kantamiseen Herran alttarille, josta Vanha Testamentti varoittaa (vrt. 3.Moos.10:1-2).

Juho Koskinen kirjoitti vuonna 1902 teoksen 'Tohtori Martti Lutheruksen elämä ja vaikutus', joka olisi vieläkin hyödyllinen luettavaksi Suomen ev.-lut. kirkon oppineille. Juho Koskinen nimittäin mainitsi, mikä paavillinen oppi oli anekaupan perustana ja miksi tuo oppi ei kestänyt raamatullista läpivalaisua. Sitaatit Koskisen kirjan sivuilta 24 ja 25:

"Legati puhutteli Lutherusta ystävällisesti, selitti ei voivansa ruveta Lutheruksen kanssa väittelemään ja esitti hänelle paavin käskystä kolme vaatimusta: 1) että hän peruuttaisi erhetyksensä, 2) ettei hän vastaisuudessa mietteitään levittäisi ja 3) että hän kaikissa taipuisi paavin tahdon alle. Lutherus pyysi saada tietoa, missä hän muka oli erehtynyt. De Vio lausui ystävällisesti, etä hänen etupäässä tuli peruuttaa nämät kaksi väitettään: 1:ksi, että anneaarre ei ole sama kuin Jesuksen ansio (58 thesi), ja 2:ksi, että ihmisellä, joka pyhää ehtoollista nauttii, tulee olla totinen usko. Edellisen Lutheruksen väitteen kardinaali väitti vääräksi erään paavi Klemens VI:n antaman asetuksen (1343) nojalla ja toisen skolastisilla lausunnoilla. Lutherus taas perusti väitteensä Raamattuun. Kardinaali väitti, että paavin valta ulottuu kaikkiin asioihin. 'Paitsi Pyhään Raamattuun', vastasi Lutherus. 'Paitsi Raamattuun', kertasi ivallisesti de Vio."

"Vihdoin korotti Lutheruskin äänensä ja sanoi: 'Jos tämä paavin (Klemens VI:n) asetus todistaa, että anneaarre on sama kuin Jesuksen ansio, niin peruutan sanani'. Legati purskahti nauruun, otti kirjan, luki korkealla äänellä riehuten ja puhkien asetuksen. Kun
hän tuli sanoihin: 'Kristus on ansiollaan aarteen valmistanut', keskeytti Lutherus häntä ja huomautti sanaa 'valmistanut', siis ei sanota, että Kristuksen ansio on aarre. Hän lisäsi: 'Luuletteko, ettemme me, saksalaiset, kielioppia ymmärrä: olla aarteena ja hankkia aarre ovat eri asioita'. Kardinaali joutui pussiin, eikä voinut muuta sanoa kuin: 'Peruuta tai älä koskaan tule silmieni eteen'. Lutherus hämmästyneenä kumarsi ja läksi pois, näennäisesti voitettuna, mutta todellisuudessa voittajana."

https://www.koraali.fi/luther/Tohtori%20Martti%20Lutheruksen%20el%C3%A4m%C3%A4%20ja%20waikutus.pdf

Paavi Klemens VI:n asetus, josta kardinaali de Vio ja Martti Luther väittelivät, oli niin kutsuttu ansiovarasto-oppi vuodelta 1343. Sen ajatus oli lyhennettynä seuraava: Kristuksen kirkko maan päällä voi jakaa siunauksia niitä tarvitseville ihmisille siitä aarteesta eli ansioiden varastosta, jonka Kristus ja hänen pyhät seuraajansa ovat hankkineet kirkolle.

Tämä paavi Klemens VI:n kehittämä oppi toimi anekaupan teologisena perusteluna. Mutta Luther ja muut uskonpuhdistajat hylkäsivät sen, koska se perustui hatarasti Raamattuun. Sen sijaan Luther korosti evankeliumin kuulemisen ja noudattamisen siunauksellista merkitystä muotoillessaan 95 teesiään: "Seurakunnan todellinen aarre on Jumalan armon ja kunnian kaikkein pyhin evankeliumi." (62. teesi).

Tänä vuonna tulee kuluneeksi viisi sataa seitsemän vuotta luterilaisen uskonpuhdistuksen käynnistymisestä. Viiden vuosisadan monet aatevirtaukset ovat vaikuttaneet kirkkoonkin niin, että kirkon usko ja sitä tukeva teologia ovat monien mielestä vähemmän tärkeitä kuin ihmisiin vaikuttaminen ajankohtaisten mielikuvien avulla.

Anno Domini 2024 ihmislähtöinen ansiovarasto-oppi nostaa päätään, koska Jumalan armon ja kunnian kaikkein pyhin evankeliumi on lakannut olemasta kirkollemme pyhä. Lainaan pastori Mika Tuovisen sanoja:

"Jos kirkko tai seurakunta ei kutsu ihmisiä Jeesuksen luokse, se panttaa suurinta aarrettaan. Tämä aarre loistaa selvimmin vasta silloin, kun sitä julistetaan. Silloin se pääsee toimimaan ja pelastamaan kuulijoitaan. Niin kuin leivästä ei ole hyötyä jos sitä ei syödä, tästä evankeliumista ei ole hyötyä jos sitä ei uskota omalle kohdalle."

https://mikatuovinen.net/kirkon-todellinen-aarre/

Leipiäkin on monenlaisia. Pulla on leipä, mutta se on ravintoarvoltaan heikompi kuin ohrarieska, joka puolestaan pitää nälän loitolla vähemmän aikaa kuin ruisleipä. Miellyttääkseen ihmisiä Suomen ev.-lut. kirkko on tarjonnut kuulijoilleen pääasiassa "pullaa" jo monen vuosikymmenen ajan. Entä sitten, kun pullakaan ei enää kelpaa - millaiseksi tuotteeksi pulla päivitetään? Piispainkokouksemme näyttää luottavan tässä ihmisten makuaistiin.

Vanhan Testamentin pikkuprofeetta Hoosea sanoo viisaasti: "Tulkaa, palatkaamme Herran luo!" (Hoos.6:1). Jumalalta ei voi ottaa mitään, jos hän ei anna. Voimme jakaa ihmisille, mitä hän on antanut meille jaettavaksi ja minkä hän on vahvistanut sanallaan. Mutta jos yritämme siunata asioita, joita Jumala sanansa mukaan ei siunaa, annamme ihmisille valheellisen käsityksen Herrastamme.

Emmehän voi selittää pois näitä apostoli Paavalin sanoja seuraajalleen Timoteukselle: "Jumalan, Kristuksen Jeesuksen ja valittujen enkelien edessä kehotan vakavasti sinua soveltamaan näitä ohjeita puolueettomasti, niin että et tee mitää omien mieltymystesi mukaan. Harkitse kätten päällepanemista tarkoin, jotta et joutuisi osalliseksi toisten synteihin. Säilytä itsesi puhtaana." (1.Tim.5:21-22).

Toki tätä Paavalin antamaa ohjetta vastaan on sanottu, että se on sidonnainen omaan ajankohtaansa ja siksi laitettava muuttuvien säädösten koriin. Luterilaisissa tunnustuskirjoissa ei ole kuitenkaan mitään kahden korin teologiaa, jonka perusteella raamatullisesta ja apostolisesta opista voitaisiin riisua pois kohdat, jotka ovat nykyaikaan soveltumattomia.

Toisin sanoen ne teologit, jotka ovat lähteneet lajittelemaan jakamattoman kirkon dogmaa muuttuviin ja muuttumattomiin opinkappaleisiin, ovat tehneet saman kuin paavi Klemens VI aikoinaan, eli he ovat korottaneet oman viisautensa sen viisauden yläpuolelle, jonka Pyhä Henki antoi apostoleille.

Hedelmistään puu tunnetaan. Kelmens VI:n ansiovarasto-oppi pimitti syntisiltä Kristuksen armon. Nykyajan ihmislähtöiset opit saattavat jokaisen, joka niihin luottaa, pitämään omia tunnetilojaan ja mietelmiään Pyhän Hengen ilmoituksina. Mikä Herra sitten on kirkolleen, että hänen luokseen palaisimme? Herra Jeesus vastaa:

"Minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääsen Isän luo muuten kuin minun kauttani." (Joh.14:6)

ja

"Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei ole koskaan nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan." (Joh.6:35).