29.04.2012 - 23:45
3. sunnuntai pääsiäisestä
Third Sunday After Easter
Joh.14:1–7
Lähdin eräänä alkukesän iltana kalastamaan Kuusamon Kiveskoskelle. Sää oli kolea ja sateinen, mutta halusin saada vaihtelua työviikkooni, joka oli ollut uuvuttava. Ajaessani kohti Kiveskoskea ohitin pyöräilijän. Kiinnitin huomioni häneen siksi, että hän ajoi vaihteettomalla, raskaasti kuormatulla ja paksurenkaisella kansanpyörällä.
Päästyäni Kiveskoskelle, pysäköin autoni levähdyspaikalle, kokosin kalastusvälineeni ja menin uittamaan perhoa viitostien sillan alapuolelle. Tutkin joitakin kosken syvänteitä puolen tunnin ajan ja huomasin, että kalat eivät olleet syönnillään. Nousin rannalle, koska veden kylmyys tunkeutui kahluuhousujeni läpi.
Silloin levähdyspaikalle saapui läpimärkä pyöräilijä. Hän kysyi minulta, oliko lähettyvillä tulentekopaikkaa. Vastasin hänelle, että kivenheiton päässä alavirtaan oli kota ja kodan vieressä puuvarasto, jota sai käyttää vapaasti. Pyöräilijä alkoi siirtää tavaroitaan kodalle päin. Menin itsekin sinne syömään eväitäni.
Kun keskustelin pyöräilijän kanssa, huomasin, että hän oli hyvin rasittunut. Hän kertoi olleensa matkalla viikon päivät ja ajaneensa noin kahdeksansataa kilometriä halki Suomen. Hän yritti tehdä nuotiotulen tupakansytyttimen avulla, mutta eihän se onnistunut, kun halot olivat liian suuria ja tuoreita.
Kaivoin laukustani filmipurkin, jossa oli kuivia tulitikkuja ja raapaisupinta. Kävin puuvarastossa tekemässä ohuita pilkkeitä ja vuolin ne kiehisiksi. Sitten sytytin ne tuohen avulla. Vähitellen tuli otti myös kosteisiin halkoihin, ja lämpö täytti kodan.
Pyöräilijä virkistyi selvästi ja näytti iloisemmalta kuin levähdyspaikalle tullessaan.
– Tämä on ensimmäinen kerta, kun saan tämän retken aikana istua kunnon tulen ääressä, hän sanoi.
– Vai niin, eikö matkan varrella ollut tulentekopaikkoja? minä kysyin.
– Olihan niitä, mutta ei ollut halkoja. Risuja piti poltella, hän vastasi.
Pyöräilijä kertoi, että hän oli lähtenyt liikkeelle, koska hänen piti saada etäisyyttä ikäviin asioihin, joita hänellä oli ollut kotonaan. Vaihteettomalla pyörällä tahkotut kilometrit auttoivat häntä selvittämään ajatuksiaan. Sitten hän otti kastuneen makuupussinsa ja telttansa ja alkoi etsiä paikkaa, johon voisi ripustaa ne kuivumaan.
Nousin lähteäkseni. Pyöräilijä kiitti tulenteosta ja seurasta. Luulen, että hän kuitenkin ilahtui eniten toiveikkaan mielensä palautumisesta. Nuotion lämmittämässä kodassa hän saattoi tuntea, että hänen elämänsä oli vaikeuksineen elämisen arvoinen.
Nuotiotuli hiipui aikanaan, ja pyöräilijän oli lähdettävä taas liikkeelle. Löysikö hän mielenrauhan, jota hän oli lähtenyt etsimään? Uskon, että hän löysi, sillä hänen päivittäin kulkemansa matkat olivat kuin palapelin osia, joita hän liitti toisiinsa. Vähitellen elämän kokonaiskuva selkiytyi hänelle.
Jeesus sanoo Johanneksen evankeliumissa: ”Minä ole tie, totuus ja elämä. Ei kukaan pääse Isän luo muuten kuin minun kauttani.”
Jos ymmärrämme oikein nuo paljon merkitsevät lauseet, ne ovat meille turvallisuuden ja ilon lähde. Kasteessa meidät yhdistettiin Jeesukseen niin, että meidän ja hänen välilleen syntyi kohtalon yhteys: vanha ihmisemme kuoli ja haudattiin hänen kanssaan, uusi uskon ihminen syntyi meissä hänen ylösnousemuksensa voimasta.
Tämä kohtalon yhteys merkitsee sitä, että olemme Kristuksessa. Koska Jeesus on tie, olemme myös Tiellä. Koska Jeesus on totuus ja elämä, olemme osalliset Totuudesta, jota mikään valhe ei voi peittää, ja Elämästä, jota kuolemakaan ei voita.
Kun olemme Tien päällä, riittää, että teemme päivän matkan kerrallaan. Jos vaadimme matkasuunnitelman nähtäväksemme ja tarkistettavaksemme ennen kuin suostumme liikahtamaan metriäkään, emme varmasti pääse käsittämään, mitä on Kristuksessa oleminen.
Toisaalta jos kuljetamme päivästä päivään mukanamme sellaisia menneisyyden taakkoja, joista Jeesus on vapauttanut meidät, emme voi ymmärtää, mitä on anteeksi saaminen ja anteeksi antaminen.
Apostoli Paavali opetti Kristus-tiellä kulkemista sanoen: ”Jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä. Juoksen kohti maalia saavuttaakseni voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen.” (Fil.3:13–14).
Paavalin huolettomuus ei ollut kevytmielisyyttä. Hän tiesi, miten pahasti hän oli nuorena fariseuksena erehtynyt, kun hän oli vainonnut Kristuksen seurakuntaa. Mutta hän oli myös kohdannut Ylösnousseen Herran, tullut tuntemaan totuuden ja saanut syntinsä anteeksi. Sen tähden Paavali ei halunnut hukata yhtään mahdollisuutta tehdä Kristus tunnetuksi.
Tien päällä ollessa on tärkeä huomata, että matka edistyy. Ei jokaisen Kristus-tien kulkijan tarvitse olla yhtä innokas kuin apostoli Paavali. Mutta jokaisen kristityn on hyvä tietää, että usko syntyy, kasvaa ja vahvistuu vain suhteessa Jeesukseen. Edistymistä ei siis pidä hakea itsestä vaan hänestä, joka on Tie.
*
It was an evening of early summer that I got in my mind to go fly fishing. The weather was cold and rainy, but it wasn’t so much about catching fish than about clearing my mind after a week of hard work.
When I was driving to Kiveskoski, the place where I was going to fish, I passed a cyclist. I wouldn’t have taken notice of him, if the weather wasn’t bad and if the bicycle wasn’t heavily loaded.
When I came to Kiveskoski I parked my car, assembled my fishing gear and went to the stream to dip the fly. I examined several pools with no result. But the cold water had its effect on me. So after about half an hour I had to climb back to the river bank.
Then to the parking place came the cyclist which I had passed about an hour ago. He asked me if there was a camping place nearby. I answered him that a stone’s throw down stream on the river bank was a Laplander’s hut and a woodshed free to use for all travellers. The cyclist started moving his gear towards the hut. I also went there to have some bread and tea from my bag.
While chatting with the cyclist I understood that he was exhausted. He said that he had been on the road for seven days and that he had ridden eight hundred kilometers across Finland. Unsuccessfully he tried to light fire on big and fresh logs with a Zippo.
I took from my bag a film canister which contained dry matches and a friction surface. I used my axe to make small chips from the bigger logs. Then I put the chips together with birch bark and I lit the fire. Gradually the hut became warm and comfortable.
The cyclist began to recover, and he looked happy now.
‒ This is the first occasion on my journey that I can sit by a proper fire, he said.
‒ Really? Were there no camping places along the way? I asked.
‒ Indeed there were camping places. But there were no logs. I had to burn twigs. He answered.
The cyclist told me that he had hit the road because had wanted to take distance to troublesome matters he had at home. With a gearless and heavy to pedal bicycle he had travelled far to clear his thoughts.
Then he awakened from his thoughts and started to look for a place to hang up his soaked tent and sleeping bag. I rose from my seat to go. The cyclist thanked for my assistance and company. In the warm hut by the campfire he may have felt again that life was worth living.
In time that campfire weakened and the cyclist had to continue his journey. Did he find the peace of mind he was looking for? I believe he did. His daily voyages were like pieces of a puzzle that he joined together. Little by little he could see the broad picture.
In the Gospel According to John Jesus says: “I am the way, the truth and the life. No one comes to the Father except through me.” (John 14:6).
If we understand His words right, we shall have comfort and happiness through His words. This is because in our baptism we joined together with Christ so that our old humanity died and was buried with Him and a new human being, who lives from faith, was born from the power of His resurrection (see Romans 6:3‒4).
This association of destiny with Christ means that we are in Him (see Galatians 3:27). Because Jesus Christ is the way, we are on the Way. Because He is the truth and the life, we are participants of the Truth that overcomes all false and the Life that conquers death.
When we are on the Way it’s sufficient that we make one day’s journey at a time. If we demand to see the whole travelling plan before we agree to take a step, we determinate ourselves in a situation of never learning to know Christ.
On the other hand ‒ if we carry with us loads that Jesus has set us free of, we never come to the point where we can understand what is forgiving and being forgiven.
Saint Paul taught about the way of Christ: “I do not count myself to have apprehended; but one thing I do, forgetting those things which are behind and reaching forward to those things which are ahead, I press toward the goal for the prize of the upward call of God in Christ Jesus.” (Phil.3:13–14).
By saying this Saint Paul was not carefree. He knew how bad mistakes he had made when he was a young Pharisee. He had persecuted the congregation of the Lord. But the Lord stopped him and converted him (see Acts 9). Saul, here after Paul, became to know the Truth and he was forgiven his sins. This is why Saint Paul didn’t want to lose a chance to make Christ well known to all people.
When we are on the Way it’s important for us to know we are making progress. But even more important is to know that faith is born, grows and is confirmed only in a close relation to Jesus Christ. Therefore we must not look for signs of progress from ourselves. Rather we should ask for them from Him who is the Way.
07.04.2012 - 19:22
Pääsiäispäivä
Easter Day
Matt.28:1‒8
Helsingin Sanomien pilapiirtäjä Terho kysyi kerran pääsiäisen tienoossa, kumpi on loppujen lopuksi tärkeää: sekö, että Jeesuksen elämästä kerrotut asiat ovat historiallisesti totta, vai se, että pääsiäiskertomuksilla on joka tapauksessa voimakas vaikutus ihmismieleen.
Sellaiset ihmiset, jotka ajattelevat, että kristillinen usko on vain yksi lähestymistapa elämään, eivät tunne tarvetta pitää kiinni evankeliumien historiallisuudesta. Heille riittää, että he voivat Jeesus Nasaretilaisen opetuksia noudattaen elää hyvän elämän ja olla sovussa itsensä ja toisten ihmisten kanssa. Ja jos he voivat näin olla sovussa myös Jumalan kanssa, he eivät kaipaa mitään muuta.
Sitten on olemassa suuri joukko ihmisiä, jotka kokevat elämänsä sellaisena, etteivät he voi ottaa siihen etäisyyttä ja tarkastella sitä ikään kuin sivusta katsoen. He ovat koko olemuksellaan kiinni siinä, mitä heille tapahtuu. Heille ei riitä, että he saavat kysymyksiinsä järkeviä vastauksia. Heidän täytyy tuntea, että evankeliumit puhuvat totta.
Filippiineillä jotkut kristityt antavat naulita itsensä Jeesuksen tavoin ristiin pitkäperjantaina. Sellainen itsekidutus on varmaankin kenen tahansa suomalaisen mielestä järjetöntä. Eihän autuutta voi hankkia rääkkäämällä ruumistaan tahallisesti.
Mutta filippiiniläisille kysymys ei olekaan autuuden tavoittelusta vaan halusta samastua Jeesuksen kärsimyksiin. Nämä oman ruumiinsa piinaajat uskovat pääsevänsä yhteyteen Kristuksen kanssa toteuttamalla kirjaimellisesti Paavalin sanan: ”Ne, jotka ovat Kristuksen Jeesuksen omat, ovat ristiinnaulinneet lihansa himoineen ja haluineen.” (Gal.5:24).
Usko vääristyy ihmisten teoiksi aina, kun uskon lähtökohta, Jeesuksen ylösnousemus unohdetaan.
Uskosta voi tulla niin sanottua aivouskoa, joka puhuu Jumalasta, muttei Jumalalle ja Jumalan kanssa. Tällainen usko luettelee, erittelee ja tekee tilauksia, mutta se ei elä todeksi sitä, mitä Jumalan sanassa sanotaan.
Toinen vääristymä on tunneusko. Se tavoittelee elämyksiä ja kokemuksia, jotka ovat Raamatussa kerrottujen asioiden kaltaisia. Tunneuskon täytyy antaa aina uusia ja entistä voimakkaampia elämyksiä, jotta sellaisen uskon omistaja pysyisi tyytyväisenä. Tämä ei ole kuitenkaan mahdollista, koska kristityn on kestettävä kärsivällisesti sekin, että Jumala tuntuu olevan kaukana.
Kirkon usko on, että Jumala lähetti Poikansa tähän maailmaan kärsimään ristinkuolema ihmisten puolesta, jotta me ihmiset voisimme tulla uskon kautta autuaiksi Jeesuksen toimittaman sovituksen ja lunastuksen tähden. Kun autuutemme on Kristuksen varassa eikä omassa varassamme, silloin on erittäin tärkeää, että Jeesuksen elämästä kerrotut asiat ovat totta.
Ja mitä evankeliumit kertovat? Ne todistavat, että kolmannen päivän aamuna Jeesus ei ollut enää haudassaan. Enkeli ilmestyi oppilasjoukkoon kuuluneille naisille ja kertoi Jeesuksen nousseen kuolleista. Kun otamme tämän saman ilmoituksen vastaan Jumalan sanana, sana synnyttää meissä uskon. Se on Jumalan lahja kaikille autuutta janoaville.
*
A Finnish cartoonist nicknamed Terho asked according to Easter, which is important after all: that the things told about Jesus’ life, are historical facts, or that the grand story of Jesus’ passion, death and resurrection has a powerful effect on human mind?
Those who think that Christianity is just an approach to life itself don’t think it’s necessary to hold on to the historical reliability of the Gospels. They find it adequate to live a good life accordingly with Jesus’ teachings and to be in peace with themselves and other people. And if this suits God too, then they don’t hope for anything else.
But there are great many people who can’t observe their lives as if they were bystanders. They are so deeply engaged to the things that happen to them that matter-of-fact answers are not sufficient. They want to and they must feel that the Gospels are true.
In the Philippines some Christian individuals let crucify themselves on Good Friday. That kind of self torment may seem to be foolish in our point of view, because it’s impossible to earn beatitude by torturing one’s body.
But to these Filipinos it’s not about earning beatitude. Instead they want to identify with the suffering of Jesus. They believe that they can associate with Him by literally carrying out the word of St Paul: “Those who are Christ’s have crucified the flesh with its passions and desires.” (Gal.5:24).
Faith becomes distorted to human deeds always when Jesus’ resurrection is forgotten. One distortion like this is the so called brain faith. It makes speeches about God but it doesn’t talk to God or with Him. Brain faith enumerates, classifies and requisitions, yet it can’t live to be true what is said by God.
Another distortion is called sentimental faith. A sentimental believer goes for feelings and experiences that are assumed to be like the ones described in the Bible. But sentimental faith must give new and stronger experiences to make the believer happy. Unfortunately this isn’t possible, because it’s education to a Christian to feel once in a while that God is distant.
The Church believes that God sent His Son to this world to die on the cross for the sake of mankind, so that whoever believes in Him could have everlasting life. When our beatitude depends on Christ and not on ourselves, then it’s essential that the things told of Jesus Christ by the Gospels are true.
And what do the Gospels say? They proclaim that the third day Jesus rose again from the dead. And by Jesus’ tomb was an angel that said to the women who were His followers: “He is risen.” When we take this announcement as the word of God, then it gives us faith. This faith is God’s gift to those who thirst beatitude.
01.04.2012 - 20:08
Palmusunnuntai
Palm Sunday
Matt.21:12‒22
Ensimmäisessä Samuelin kirjassa kerrotaan muinaisten israelilaisten palvelleen Jumalaa Silon pyhäkössä, jota johti Aaronin sukuun kuulunut pappi Eeli. Tällä oli apulaisinaan kaksi poikaansa, Hofni ja Pinehas, jotka olivat ”kelvottomia miehiä eivätkä välittäneet Herrasta.” (1.Sam.2:12).
Hofnin ja Pinehaksen synnit olivat ahneus ja hillittömyys. He suututtivat Herran ottamalla itselleen osia pyhäkköön tuoduista uhreista ennen kuin ne oli ehditty pyhittää Herralle. Eeli ei ryhtynyt toimiin poikiensa rankaisemiseksi, vaan kuittasi asian lempeillä nuhteilla, jotka eivät merkinneet mitään paatuneille pojille. Siksi Jumala antoi Eelin suvun kuihtua sodissa, joita israelilaiset kävivät filistealaisten kanssa. (Ks. 1.Sam.2:13−17; 22−25; 27−34).
Kuningas Salomon aikana Eelin pappissuvun tilalle nousi Saadokista alkanut suku, joka hallinnoi Jerusalemin ensimmäistä temppeliä sekä toista, pakkosiirtolaisuuden jälkeen rakennettua Serubbaabelin temppeliä (Ks. 1.Kun.2:27,35).
Herodes Suuri, joka laajensi ja kaunisti Jerusalemin toisen temppelin, tapatti saadokilaisen pappissuvun viimeiset edustajat ja asetti ylipapeiksi omia suosikkejaan. Jeesuksen aikana ylipapit eivät siis enää olleet saadokilaisia, vaikka he kutsuivat itseään saddukeuksiksi. Myös alempi papisto kadotti Herodes-kuninkaiden aikana yhteyden alkuperäänsä.
Jeesuksen aikana juutalaisten keskuudessa oli liike, joka oli tyytymätön siihen, että Saadokin sukuun kuulumaton Joonatan Makkabilainen oli nimitetty ylimmäiseksi papiksi (vuonna 153 e.Kr). Tämä uskonnollinen liike, joka tunnettiin nimellä essealaiset, perusti Kuolleenmeren lähelle Qumraniin yhdyskunnan, jossa se odotti paastoten ja rukoillen messiaan tulemista.
Riippumatta siitä, mihin luokkaan Jerusalemin papit kuuluivat, essealaiset kutsuivat heitä Eelin pojiksi. Tämä halveksuva nimitys johtui ennen kaikkea siitä, etteivät temppelin papit toteuttaneet aidosti Jumalan tahtoa.
Kun Jeesus kohtasi ylipapit ja lainopettajat, hän oli tietoinen siitä, että nämä johtivat pyhättöä kuin liikelaitosta. Hän tiesi myös, millaisia messias-toiveita juutalaisilla oli. Ajamalla ulos temppelistä rahanvaihtajat ja uhrieläinten myyjät Jeesus osoitti olevansa Daavidin Poika ja Vapahtaja.
Mutta Jeesus ei esittänyt poliittista ohjelmajulistusta. Pikemminkin hän antoi ymmärtää olevansa se, josta Jumala oli kauan sitten puhunut pappi Eelille: ”Minä asetan itselleni papin, joka on minulle uskollinen ja toimii tahtoni ja mieleni mukaisesti.” (1.Sam.2:35).
Evankelista Matteus kertoo, että sokeat ja rammat tulivat temppeliin – jonne heitä ei yleensä päästetty – ja Jeesus paransi heidät. Myös lapset, jotka olivat seuranneet Jeesusta kaupungin portilta temppeliin, alkoivat laulaa Psalmin sanoin:
”Tämän päivän on Herra tehnyt, iloitkaa ja riemuitkaa siitä! Hoosianna! Herra, anna meille apusi! Oi Herra, anna menestys! Siunattu olkoon se, joka tulee Herran nimessä. Herran huoneesta teidät siunataan.” (Ps.118:24−26).
Ylipapit ja lainopettajat ärsyyntyivät tavattomasti kaikesta näkemästään ja kuulemastaan, sillä he käsittivät, että heidän oikeutta virkoihinsa ja etuihinsa horjutettiin nyt kohtalokkaasti. He olisivat halunneet kiistellä Jeesuksen kanssa, mutta Jeesus jätti heidät siihen ja poistui kaupungista.
Kun Jeesus palasi seuraavana päivänä Jerusalemiin, hänen tuli nälkä, ja hän etsi tien vierellä olleesta viikunapuusta hedelmiä. Kun hän ei löytänyt niitä, hän kirosi viikunapuun. Siinä samassa koko puu kuivettui.
Tämä teko saattoi näyttää aiheettomalta purkaukselta, mutta siitä ei ollut kysymys. Viikunapuun kiroaminen oli vertaus, joka kuvasi Eelin poikia, toisin sanoen temppelin silloisia paimenia ja vartijoita. Koska nämä eivät tuottaneet vanhurskauden hedelmää, Jumala hylkäsi heidät. Ja he tosiaan hävisivät temppelinsä mukana vuonna 70 j.Kr.
Kirkkomme tarvitsee juuri nyt sellaisia palvelijoita, jotka julistavat selkeästi Raamatun profeetallisten ja apostolisten kirjoitusten pohjalta, mikä on oikein ja mikä väärin. Kun ihmiset tietävät Jumalan käskyt ja huomaavat, etteivät he pysty täyttämään niitä, he voivat tulla käsittämään myös sen, miksi he tarvitsevat Jumalan armoa Kristuksessa.
Mutta jos ihmiset eivät tunnusta Jumalan lakia, he eivät myöskään osaa pitää arvossa Jumalan armoa. Eivätkä he ole silloin osallisia iankaikkisesta elämästä.
Aikakautemme suuri virhepäätelmä on, että Raamattu on vanhakantainen teos. Tämä oletus johtuu kahden tulkintaperiaatteen kamppailusta: yhtäältä kirjaimellinen tulkinta yrittää muuttaa ulkoisen todellisuuden Raamatun mukaiseksi, toisaalta vapaamielinen tulkinta haluaa muokata Raamatun ulkoisen todellisuuden mukaiseksi. Kummankin tulkinnan edustajat kaivavat poteronsa syviksi ja linnoittavat asemansa hyvin.
Koska raamatuntulkinnan äärimmäisyydet ovat saaneet osakseen paljon huomiota, Martti Lutherin edustama Kristus-keskeinen raamatuntulkinta on jäänyt linjojen väliin ei-kenenkään-maalle. Monet kirkkomme työntekijät kuitenkin toimivat juuri tällä kapealla ja suojattomalla vyöhykkeellä äärimmäisyyksiä vältellen.
Jeesus antoi valvoville kristityille esikuvan, miten pitää menetellä, kun hengelliset johtajat tekevät vääriä ratkaisuja miellyttääkseen ihmisiä. Vääryys on kohdattava ja torjuttava Jumalan sanan avulla. Muistutus: ”Ettekö koskaan ole lukeneet tätä sanaa?” on tehokkaampi tapa vaikuttaa kuin keskustelusta vetäytyminen ja eristäytyminen sisäpiireihin.
Toisaalta kannattaa muistaa, että kun Jeesus puhui oppilailleen ensi kerran kärsimyksestään, kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan, Pietari veti hänet erilleen ja sanoi hänelle: ”Jumala varjelkoon, Herra, älköön se sinulle tapahtuko.” (Matt.16:22; KR1938). Jeesus vastasi Pietarille: ”Mene pois minun edestäni, saatana; sinä olet minulle pahennukseksi, sillä sinä et ajattele sitä, mikä on Jumalan, vaan sitä, mikä on ihmisten.” (Matt.16:23; KR1938).
’Ihmisen asialla oleva kirkko’ on kaunis sanonta; ja monet hyrisevät tyytyväisinä, kun kirkon paimenet puhuvat uskosta yhteisvastuullisuutena ja ihmisoikeuksien puolustamisena. Tämä ylevä ihmiskeskeisyys on kuitenkin juuri se pahennus, jonka Jeesus torjui. Niin tarpeellisia kuin hyvät teot ovat, ne eivät kanna ketään taivaaseen.
Mutta Jeesuksen ristinuhri kelpaa ja riittää sovitukseksi kaikkein syntisimmänkin ihmisen puolesta. Sen tähden kirkon on oltava ennen kaikkea uskollinen Jeesuksen Kristuksen asialle. Kirkon on julistettava evankeliumi kaikkialle maailmaan, kaikille kansoille todistukseksi, ja sitten tulee loppu (ks. Matt.24:14).
*
The First Book of Samuel tells a story about Eli the priest of Israel who served God in the shrine of Shiloh. He had his two sons Hophni and Phinehas as assistants, though they were corrupt and did not know the Lord (see 1.Sam.2:12).
The sins of Hophni and Phinehas were greed and incontinence. They made God angry by taking to themselves parts of the offerings before they had been properly consecrated. Because Eli only chastised his sons but let them go on doing what was wrong, God let all the descendents of Eli’s house die in the flower of their age (see 1.Sam.2:13−17; 22−25; 27−34).
Much later happened that King Solomon removed Abiathar, the last member of the house of Eli, from being priest to the Lord. And the king put Zadok in Abiathar’s place as the priest (see 1 Kings 2:27, 35).
Just before to the time of Jesus Herod the Great, who was the client king of Judea, let kill all the members of the house of Zadok and placed his own minions as priests of the temple. So when Jesus came to publicity the high priests, who called themselves Sadducees, were not true descendents of Zadok. Also the lower priests had been chosen by a nepotistic fashion.
There was a sect among the Jews called the Essenes, which was discontent about the fact that Jonathan Maccabee had been appointed as high priest in Jerusalem (year 153 BC). The Essenes dedicated to asceticism, voluntary poverty, daily immersion, abstinence from worldly pleasures and to waiting for the messiah.
Regardless to what class the priests of Jerusalem belonged to, in the eyes of the Essenes they were “Sons of Eli”. This pejorative expression meant to say that the priests of Jerusalem were not true servants of God.
When Jesus confronted the chief priests and scribes in the temple He knew that these people managed the shrine as their family enterprise. He was also familiar with the messianic hopes of the Jewish people. By driving out all those who bought and sold in the temple Jesus demonstrated that he was the Son of David and the Messiah.
But Jesus didn’t manifest a political agenda. Rather he let people understand that he was the one that God had spoken about to Eli: “I will raise up for myself a faithful priest who shall do according to what is in my heart and in my mind.” (1.Sam.2:35).
The Gospel According to Matthew says that the blind and the lame came to Jesus in the temple, and he healed them. Also children, who had followed Jesus from the city gate into the temple, began to sing:
“This is the day which the Lord has made; we will rejoice and be glad in it. Save now, I pray, O Lord; O Lord, I pray, send now prosperity. Blessed is he who comes in the name of the Lord. We have blessed you from the house of the Lord.” (Psalm 118:24−26).
The chief priests and the scribes got provoked by the things they saw and heard because they understood that their privileges were now under threat. They would have wanted to argue with Jesus, but He left them, the temple and the city for a while.
Next morning Jesus was returning to Jerusalem when He saw a fig tree by the road. Because He was hungry He looked for its fruit, but found nothing but leaves. So He said to it: “Let no fruit grow on you ever again.” And immediately the fig tree withered away.
To us this may seem to be an unnecessary act of frustration. But that was not the case. The fig tree represented the house of Eli, which fell to extinction. And the contemporary house of Eli was the temple of Jerusalem with its good-for-nothing priests. Because they didn’t produce fruit of righteousness, God rejected them. This actually happened in the year 70 AC.
In His publicity Jesus did things that, we might say, made Him a nonconformist. But in fact He was faithful to the word of God. He was also obedient to His Father to the point of death on the cross. Therefore God also has highly exalted Him and given Him the name which is above every other name (see Phil.2:8‒9).
For the Church there is no other way of having a future than by being faithful to Christ the Lord.
11.03.2012 - 23:35
3. paastonajan sunnuntai
Third Sunday of Lent
Joh.8:46‒59
Tämän päivän evankeliumi on katkelma Jeesuksen keskustelusta juutalaisten kanssa, jonka Johannes kuvaa evankeliuminsa 8. luvun jakeissa 21‒59. Siinä Jeesus sanoo temppeliin kokoontuneelle kansalle: ”Minä menen pois. Silloin te etsitte minua, mutta kuolette synteihinne. Minne minä menen, sinne te ette pääse.”
Koska juutalaiset eivät ymmärtäneet, mitä Jeesus tarkoitti, hän jatkoi sanoen: ”Sitten kun olette korottaneet Ihmisen Pojan, te ymmärrätte, että minä olen se, joka olen, enkä tee mitään omin neuvoin, vaan puhun niin kuin Isä on minua opettanut.”
Tästä sukeutui keskustelu, joka muuttui vähitellen kireäksi sävyltään. Juutalaiset pitivät itseään pelastuksesta osallisina siksi, että he olivat Aabrahamin jälkeläisiä. Jeesus osoitti sen uskomuksen virheelliseksi. Jumala katsoi Aabrahamin vanhurskaaksi, koska hän uskoi (ks. 1.Moos.15:6). Mutta nämä Aabrahamin jälkeläiset eivät uskoneet vaan poimivat maasta kiviä heittääkseen niillä Jeesusta.
Ne juutalaiset, jotka halusivat kivittää Jeesuksen, olivat pahan vallassa, vaikka he eivät itse sitä käsittäneetkään. Nimittäin sielunvihollinen on muotojumalinen. Hänelle sopii mainiosti, että ihmiset noudattavat ulkonaisia uskonnollisia menoja. Silloinhan he eivät ajattele eivätkä kysy, mikä on pohjimmiltaan totta ja mikä valetta.
Jos juutalaiset olisivat kivittäneet Jeesuksen, olisiko kivenmurikasta tullut kristinuskon symboli? Näin ei olisi tapahtunut, sillä risti kuului Jumalan suunnitelmaan. Ja Jumalan suunnitelmat toteutuvat aina. Tämän selittäminen onnistuu ehkä parhaiten seuraavan kertomuksen avulla.
Noin kaksikymmentä vuotta sitten tein kevättalvisen pilkkireissun moottorikelkalla. Erään järven jäällä kävi niin, että ajoin kohtaan, jossa oli vettä jään päällä lumikerroksen alla. Moottorikelkan kulku hyytyi siihen, ja mikä ikävintä, sain tehdä pitkän tovin töitä saadakseni kelkan nousemaan pois soseesta. Päästyäni eroon hankalasta paikasta olin tosi uupunut.
Samana kevättalvena kerroin tästä tapahtumasta tuttavalleni leikilliseen sävyyn:
‒ Olinpa silloin hankalassa paikassa, kun vettä oli saapasvarren korkeudelle saakka.
Tuttavani vastasi ykskantaan:
‒ Olisit tehnyt vorokin.
‒ Mikä se sellainen on? Minä kysyin.
Tuttavani selitti vorokin periaatteen seuraavasti:
‒ Haet rantametsästä semmoisen käsivartta vähän paksumman tuoreen rangan ja katkaiset sen kahteen osaan, joista toinen on noin metrin mittainen ja toinen reilu pari metriä pitkä. Liität sen lyhyen osan siihen pidempään osaan köydellä niin, että se on vähän niin kuin risti. Sitten kiinnität saman köyden toisen pään kelkan puskuriin. Sitten kairaat jäähän reiän niin, että se on sosepaikan ulkopuolella ja köydenmitan päässä kelkasta ja pystytät sen ristin siihen kairanreikään. Sitten alat pyörittämään sitä ristiä niin, että köysi kiertyy sen ympärille. Jo vain kelkka nousee soseesta.
Kiitin tuttavaani saamastani hyödyllisestä neuvosta. Monia vuosia myöhemmin tapasin hänet uudelleen sairaalassa, jossa hän oli saamassa terminaalihoitoa. Keskustellessani hänen kanssaan kuolemaan ja iankaikkisuuteen liittyvistä asioista huomasin, ettei hän ymmärtänyt Jeesuksen ristinkuoleman merkitystä. Silloin kysyin häneltä:
‒ Muistatko, kun kauan sitten neuvoit minulle, kuinka vorokki rakennetaan?
‒ Muistan. Hän vastasi.
‒ No nyt sinun ei tarvitse rakentaa mitään omaa vanhurskautta, vaan riittää, että turvaudut siihen, mitä Jeesus on tehnyt hyväksesi.
‒ Kuinka se käy päinsä? Hän kysyi.
‒ No, ajattele, että Jeesuksen risti on sellainen vorokki ja että usko Jeesukseen on sellainen köysi kuin, jonka neuvoit minulle.
‒ Niin? Hän tuli uteliaaksi.
‒ Sinä et voi enää auttaa itseäsi, mutta jos turvaudut Jeesukseen ja pyydät häneltä anteeksi syntejäsi, silloin Jeesus vetää sinut vorokkinsa eli ristinsä avulla kuolemasta elämään.
Puristin tuttavani kättä, sanoin hänelle näkemiin ja lähdin hänen huoneestaan. Mutta kun vilkaisin häneen viimeisen kerran, hän näytti vapautuneelta ja onnelliselta.
Kun elämämme väärä suunta, virheelliset ratkaisumme ja syntiset tekomme painavat meitä ja kun kaikinpuolinen heikkoutemme valkenee meille, silloin on suurenmoista saada kääntää katseensa Herraan Jeesukseen Kristukseen. Hän on riippunut ristillä kärsivänä, viattomana ja puhtaana Jumalan Karitsana. Hänet annettiin uhriksi meidän syntiemme tähden.
Siinä on Jumalan vastaus maailmassa vallitsevaan pahan paljouteen. Jeesuksen risti tuo rauhan, ilon ja vapauden niille, jotka turvautuvat häneen. Jeesuksen risti päästää kahlitut omatunnot pahan vallasta. Ja kun uskova ihminen odottaa sairasvuoteellaan lähtöä tästä maailmasta, hän saa kääntää katseensa ylösnousseeseen ja kuoleman voittaneeseen Herraan.
Jeesuksen viaton kärsimys ja hänen pyhä elämänsä ovat vanhurskaus, jonka nojalla saamme odottaa taivaaseen pääsyä. Eivät meidän hyvät tekomme ja saavutuksemme tee meitä autuaiksi, vaan Kristuksen ristinuhri riittää ja kestää.
Jeesus on luvannut olla kanssamme joka päivä maailman loppuun asti. Siksi hän on kanssamme myös viimeisellä hetkellämme. Hän joka on itse käynyt kuolemaan ja herätetty kuolleista, sanoo: ”Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään.” (Joh.14:19).
*
The gospel for this Sunday is a fragment of a longer talk between Jeesus an the Jews in the temple of Jerusalem (see John 8:21‒59). Jesus says to the congregation: “I am going away, and you will seek me, and will die in your sin. Where I go you cannot come.”
While the Jews didn’t understand what Jesus said, He explained: “When you lift up the Son of Man, then you will know that I am He, and that I do nothing of myself; but as my Father taught me, I speak these things.”
This lead to a conversation which became more and more strained. The Jews wanted to think they were participant to salvation because they were Abraham’s descendants. But Jesus showed that persuasion to be inaccurate. Abraham believed in the Lord, and He accounted it to him for righteousness (see Gen.15:6). But these descendants of Abraham did not believe. Instead they took up stones to throw at Jesus.
Those Jews who wanted to stone Jesus were under the control of the evil one ‒ though they didn’t realize it. Namely Satan is a fan of formal piety. It suits him very well that people follow extrinsic religious habits, because then people don’t ask what is profoundly true and what is not.
If the Jews had stoned Jesus of Nazareth, would a rock be the symbol of Christianity? No it wouldn’t. Why not? Because the cross was an essential part of God’s plan, and God’s plans are always fulfilled. Maybe the following story makes it more easy to understand.
It was a sunny day of late winter about twenty years ago when I took a trip with my skidoo to go ice fishing. On the ice of a wilderness lake I unwittingly drove my skidoo into a wet place with the result that the skidoo sank in slush. I had to work several hours to get the skidoo back on supporting snow. When I finally got rid of the bad place I was exhausted.
After a few weeks I told this story to a friend of mine and said:
‒ That sure was a tricky place since there was two feet of slush on the ice.
My friend said curtly:
‒ You should have made a winch.
‒ What kind of a winch? I asked.
My friend explained the principle of the winch by saying:
‒ You go to the wood and cut down a straight young tree which is a little more thick than a mans arm. Then you cut it in two pieces; one about four feet long and the other about eight feet long. Then you attach the pieces together with a rope so that they look like a cross. Then you attach the other end of the rope on your skidoo. Then you drill a hole into the ice so that it’s outside the wet place and in the reach of the rope. Then you stand the cross into the hole in the ice. And then you rotate the cross so that the rope is coiled around it. In a moment the skidoo is hauled out of the slush.
I thanked my friend for this valuable piece of advice. Many years later I met him again in a hospital where he was receiving palliative care. I had a discussion with him about getting ready for death and maintaining ones hope for eternal life, when I noticed that he didn’t understand the meaning of Jesus’ dying on the cross. So I asked him:
‒ Do you still remember when you advised me on building a winch?
‒ Oh, yes. He answered.
‒ Well, now you don’t have to build any righteousness of your own. What Jesus has done for you is enough. You may rely on that.
‒ Oh, how can that work out? He asked.
‒ Well, you may think to yourself that Jesus’ cross is such a winch and faith in Him is such a rope as in the piece of advice you gave me.
‒ Really? He became curious.
‒ Yes. There’s no medical help for you any longer. But if you invoke Jesus Christ and ask Him to forgive your sins, then His winch ‒ that is His cross ‒ shall haul you from death to everlasting life.
I said good bye to my friend and left his room. But when I glanced him the last time he looked like he was relieved and happy.
When wrong courses of our life and our sins and errors wigh us down, and when all our weaknesses are exposed to us, it is a grand right for us to turn our eyes to the Lord Jesus Christ. He who was the innocent and pure Lamb of God was lifted upon the cross and sacrificed on account of our sins.
Here is God’s answer to the multitude of evil that prevails in the mankind. Jesus’ cross gives freedom, happiness and peace to all who believe in Him. The cross of Jesus delivers from the evil one. And when a believer is in sickbed waiting for departure from this world, then he or she may gaze the Lord who has overcome death.
Jesus’ innocent suffering and holy life are the righteousness by which we are allowed to enter the kingdom of heaven. Our good works and our accomplishments don’t make us blessed, but the sacrificial victim of Christ is sufficient and permanent.
Our Lord has promised to be with us always, even to the end of the age (see Matt.28:20). This is why He will be with us also at our final moment. He who lives, and was dead, and is live forevermore says: “A little while longer and the world will see me no more, but you will see me. Because I live, you will live also.” (John 14:19).
26.02.2012 - 23:57
1. paastonajan sunnuntai
1st Sunday of Lent
Mark.1:12‒13
Mikä on suurin kiusauksesi? Tämän tapainen kysymys voi kuulostaa merkityksettömältä nykyajan ihmiselle, joka ei välttämättä edes tajua olevansa kiusattu. Kun hän täyttää mielihalujaan, juoksee erikoistarjousten perässä kuten kaikki muutkin, hän ei mieti, mistä hänen kulloisetkin tarpeensa kumpuavat. Kuitenkin mainonta ohjaa voimakkaasti hänen toimintaansa.
Ennen kuin Jeesus valmistautui julkiseen toimintaansa, hän vetäytyi neljäksikymmeneksi vuorokaudeksi autiomaahan. Siellä Jumalan työn vastustaja, sielunvihollinen ilmestyi hänelle ja koetti erilaisin houkutuksin saada hänet luopumaan kutsumuksestaan.
Toisin kuin Matteus, joka kertoi Jeesuksen kiusaukset yksityiskohtaisesti, Markus antoi tiedon, että Jeesuksen kamppailu sielunvihollisen kanssa kesti neljäkymmentä päivää. Mutta tällä koruttomalla lauseella oli syvällinen merkitys.
Neljäkymmentä päivää, jotka Jeesus vietti autiomaassa, ja hänen sinä aikana kokemansa kiusaukset muistuttivat Israelin kansan erämaavaelluksesta, joka kesti neljäkymmentä vuotta. Jeesuksen koetusaika toi mieleen myös Mooseksen, joka ottaessaan vastaan kymmenen käskyn lain viipyi vuorella Herran luona neljäkymmentä päivää ja yötä syömättä ja juomatta (ks. 2.Moos.34:28).
Kun Jeesus paastosi Mooseksen tavoin neljäkymmentä täyttä vuorokautta, hänen tuli nälkä (ks. Matt.4:2). Kestämällä koetuksen hän osoitti olevansa uusi Mooses, jopa enemmän kuin esikuvansa.
Siinä missä Mooses välitti israelilaisille kymmenen käskyn lain, Jeesus avasi koko ihmiskunnalle tien Jumalan yhteyteen. Ja missä Mooses johdatti israelilaiset luvatun maan rajalle, siinä Jeesus kulki voittajana yli elämän ja kuoleman rajan.
Olemme tottuneet ajattelemaan että Jeesus voitti kuoleman ylösnousemuksellaan. Niinhän se onkin. Mutta toinen puoli hänen voitostaan oli, että hän Jumalan sanan avulla torjui saatanan, jonka voimakkain ase oli kuolema.
Markus sanoi myös, että Jeesus eli villieläinten joukossa ja että enkelit pitivät hänestä huolta. siinä toteutui Jesajan ennustama messiaan ajan tuntomerkki. Villieläimistä, jotka edustivat uhkaa, tuli vaarattomia niin kuin kerran paratiisissa: ”Silloin susi kulkee karitsan kanssa ja pantteri laskeutuu levolle vohlan viereen.” (Jes.11:6).
Tulemme harvoin ajatelleiksi, että kiusaaja on lyöty maahan. Vaikka sielunvihollinen kulkee ympäriinsä etsien, kenet voisi niellä (ks. 1.Piet.5:8), Jeesus on murskannut hänen valtakuntansa. Jeesuksen tähden saamme sanoa kiusaajalle niin kuin Martti Luther aikanaan: ”Katsopa, mitä sinulla on niskassasi: Kristuksen jalanjälki.”
Pääsiäistä edeltävä suuri paasto kestää neljäkymmentä vuorokautta sunnuntait pois lukien. Näin ei ole syyttä suotta. Tahdomme noudattaa Jeesuksen esimerkkiä ja luopua turhista ja katoavista asioista, jotta rikastuisimme sanan ja sakramenttien välittämistä ikuisista aarteista.
Kun paastoamme, otamme vakavasti ensimmäisen käskyn: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Älä pidä muita jumalia minun rinnallani.” (Vrt. 2.Moos.20:2‒3). Jeesus opetti tuon käskyn mukaisesti: ”Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin.” (Matt.6:33).
Mikä ”kaikki tämäkin”? No, se tarkoittaa kaikkia ajalliseen elämäämme kuuluvia asioita, joita ilman emme tule toimeen ja jotka tuottavat meille iloa tai mielen virkeyttä. Suurin kiusauksemme on arvostaa ne ylitse ja ohitse Jumalan ja Luojamme, jolta ne ovat lähtöisin.
Paastonajat ovat kirkkovuoden jaksoja, joiden kuluessa voimme oppia arvostamaan sanaa ja sakramentteja. Näiden aarteiden avulla näemme, että elämme oikeastaan kiusausten viidakossa. Mutta niin kuin enkelit palvelivat Jeesusta autiomaassa, samoin Kristus palvelee meitä. Hän raivaa vapaan tilan kaikille, jotka turvautuvat ja luottavat häneen.
*
What is your most powerful temptation? A question like this can sound redundant to many modern people who don’t even recognize their temptations. When they fulfil their needs and grab special offers like everybody else does, they’re not asking where their contemporary needs come from. Yet commercials strongly guide their actions.
Before Jesus Christ began his ministry he was driven by the Spirit to the wilderness. There Satan, the adversary of Gods work, appeared to Jesus and tempted Him to give up His calling. Unlike Matthew, who described Jesus’ temptations in detail, Mark announced that the fight between Jesus and Satan lasted forty days. But this simple statement had a profound meaning.
The forty days that Jesus spent in the wilderness and the temptations he had during that time was a remembrance of the forty years of Israel’s roam in the desert of Sinai. This tribulation of Jesus also brought into mind Moses who spent forty days and nights on Mount Sinai without eating bread nor drinking water (see Exodus 34:28).
As Moses also Jesus fasted forty days and nights, and afterward He was hungry (see Matt.4:2). By enduring His tribulation He showed that He was the new Moses or even more. Moses gave Israel the Ten Commandments and led his people to the boundary of the Promised Land. But what Jesus did was for the whole mankind: He opened for all the way to God by crossing the boundary of life and death as a winner.
Usually we think that Jesus by His resurrection won death. So He did. But the other side of His victory was that He fought successfully against Satan whose most powerful weapon and threat death was.
Mark said also that Jesus was with the wild beasts and the angels ministered to Him. Mark pointed that this was one of the markers of the Reign of Jesse’s offspring as Isaiah had foreseen. Wild animals that represented danger became harmless like once in Paradise: “The wolf also shall dwell with the lamb. The leopard shall lie down with the young goat.” (Isa.11:6).
We seldom think that Satan has been stumped on the ground. Though the devil walks about like a roaring lion seeking whom he may devour (see 1.Pet.5.8), Jesus Christ has crushed his realm. Therefore we may use the same words as Martin Luther did when he said to the tempter: “See what you have in the back of your neck? The foot print of Christ.”
The Great Lent before Easter lasts forty days excluding Sundays. This is not without a reason. As Christians we want to follow Jesus’ example and give up vain and transient things so that the word of God and the sacraments of Christ can enrich us with an imperishable treasure.
When we fast we pay attention to the first commandment: “I am the Lord your God. You shall have no other Gods before me.” (See Exodus 20: 2‒3). Accordingly to this Jesus taught: “But seek first the kingdom of God and His righteousness, and all these things shall be added to you.” (Matt.6:33).
What does ”all these things” mean here? Well, it refers to all the things necessary for our earthly life to be happy and successful. Our most powerful temptation is to value all those things above and ahead of God our Creator who provides us with the goods we need.
The Lent is a chapter of the Church Year when we can learn to appreciate the word of God and the sacraments. By the help of these treasures we come to understand that the world is like a jungle of temptations. But as the angels ministered to Jesus in the wilderness, so the Lord services us. He clears a free space to anyone who confides in Him.
|
Kirjoittaja
Antti Kettunen Ajatuksia uskosta, elämästä, kirkosta ja luomakunnasta.
Tekijänoikeudesta
Tässä blogissa olevia kirjoituksiani on lupa lainata. Hyvä tapa edellyttää kuitenkin, että lainaukset varustetaan sitaateilla sekä lähdeviitteillä. Jos lainausta käytetään julkisessa puheessa tai esityksessä, on syytä mainita, kenen teksti on kyseessä.
Tässä blogissa olevat valokuvat eivät ole vapaasti lainattavissa. Mikäli tarvitset kuvia omaan käyttöösi, ota yhteys allekirjoittaneeseen. Voit myös ostaa kuviini käyttöoikeuden kuvatoimisto Cartinan kautta.
Copyright by Antti Kettunen, Salla
|
