1. sunnuntai pääsiäisestä
Luuk.24:36–49
 

Eräänä pääsiäisenä hiihtelin metsäsuksilla Kauniinhaudanharjussa, kun kuulin Hanhiojan laakson pohjalta soinnikkaan äänen. Joku lauloi kolmesti:

Kristus nousi kuolleista,
kuolemallaan kuoleman voitti
ja haudoissa oleville elämän antoi.

Se oli minusta niin merkillistä, että aloin tähyillä laaksoon nähdäkseni, kuka siellä veisasi. Harjun juuressa oli hiihtoladun varressa laavu, ja siihen oli pysähtynyt evästauolle perhe, jonka isä makkaraa paistaessaan päästi ilmoille tuon ortodoksisen pääsiäistroparin – joka on myös virsikirjamme virsi 90.

Olin mielissäni siitä, että kuulemani laulu ei ollut mikään kupletti, sekä siitä, että pääsiäisen sanoma yllätti minut. Se tuli tarpeeseen, sillä olin toipilaslomalla leikkauksesta.

Koska liikunta edisti haavojen paranemista, käytin aikaani hiihtelyyn. Mutta ihminen on ruumiin, sielun ja hengen kokonaisuus. Kirkas auringonpaiste, puhtaana hohtava lumi ja raikas ilma lääkitsivät sieluani, joka ei ollut saanut virkistystä moneen kuukauteen. Henkeni kaipasi kuitenkin vielä jotakin, jota en voinut koskea käsilläni, nähdä silmilläni enkä aistia paljailla kasvoillani.

Hengen ruoka tuli sisimpääni korvieni kautta. Tilanteessa oli tuoreutta, joka muistutti enkeleiden viestiä Jeesuksen haudalla: ”Hän ei ole täällä, hän on noussut kuolleista.” Kolmannen päivän aamuna pitkäperjantain jälkeen Jeesuksen oppilaat palasivat Mestarinsa haudalle, koska he rakastivat häntä ja surivat menetystään.

– Etsinkö minäkin elämää kuolleiden joukosta? kysyin itseltäni.
– En toki. Tiedänhän, että Jeesus elää.
– Missä sitten on ilosi? jatkoin itsetutkiskeluani.
– Olen ollut viime aikoina kuin sumussa. Paljon kysymyksiä, vähän vastauksia.
– Vastaus, jonka kuulit tuolta haudan pohjalta, oli juuri sinua varten.

Havahduin ajatuksistani. Puhuinko itsekseni, vai puhuiko Herran Henki minun hengelleni? Ymmärsin, että hän puhui, ja minun piti tallettaa sisimpääni tuo elämys tulevia aikoja varten.

Päivän evankeliumissa kerrotaan, että ylösnoussut Jeesus ilmestyi oppilailleen ja sanoi: ”Rauha teille.” ja että hän avasi heidä mielensä ymmärtämään kirjoitukset.

”Rauha teille” ei ollut pelkkä tervehdys, vaan se oli Jumalan sana, joka karkotti pelon, poisti hämmennyksen sekä asetti särkyneen uskon palaset kohdalleen. Jeesus ei vain toivottanut rauhaa, vaan toi rauhan. Hänen sanoissaan oli rauha, on rauha tänään ja tulee olemaan pysyvä rauha. Sillä hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti (ks. Hepr.13:8; Ilm.1:4).

Vain rauhallinen mieli voi kuunnella keskittyneesti ja ottaa vastaan totuuden. Levoton mieli sen sijaan hyppelee asiasta toiseen ja hukkaa johtolangat. Kaikki, mitä Jeesukselle tapahtui, oli kerrottu jo ennakkoon laissa ja profeetoissa, esimerkiksi Jesajan kirjan luvussa 53:

”Katso, minun palvelijani menestyy,
hän on nouseva, kohoava ja sangen korkea oleva.
– – –
Mutta totisesti, meidän sairautemme hän kantoi,
meidän kipumme hän sälytti päällensä.
Me pidimme häntä rangaistuna,
Jumalan lyömänä ja vaivaamana,
mutta hän on haavoitettu
meidän rikkomustemme tähden,
runneltu meidän pahain tekojemme tähden.
Rangaistus oli hänen päällänsä,
että meillä rauha olisi,
ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.”
(Jes.53:1,4–5; KR1938).

Tuohon hetkeen saakka Jeesuksen oppilaat eivät olleet ymmärtäneet, mitä nuo profeetta Jesajan sanat tarkoittivat. Mutta nyt heidän mielensä aukeni käsittämään, että Herran kärsivä palvelija oli hän, joka seisoi heidän keskellään kuoleman voittajana.

Tänä päivänä meidän kannattaa ottaa vastaan ensimmäisten kristittyjen todistus siitä, että Jeesus elää, sillä hänen kanssaan myös me saamme elää. Kristikunnan historia on edennyt vaiheeseen, jossa vanhojen kirkkokuntien jäsenet suhtautuvat hengelliseen perintöönsä lähinnä samalla tavalla kuin kulttuuriinsa.

Mutta Jeesus on enemmän kuin kulttuurihahmo. Hän on kuninkaiden Kuningas ja kaikkeuden Herra. Hän toimii tietämättämme siellä, missä hänen nimeään huudetaan avuksi pahuuden valtoja vastaan (ks Ef.6:12), missä häntä kunnioitetaan ja kiitetään yhdessä Isän ja Pyhän Hengen kanssa ja missä hänen käskyjään noudatetaan (ks. Matt.28:20).

Tänä päivänä juutalaisten keskuudessa vahvistuu liike, joka tunnustaa Jeshuan eli Jeesuksen messiaaksi. Profeetta Sakarja ennusti noin viisi sataa vuotta ennen Kristusta, että Daavidin suku tulee kääntymään hänen puoleen, jonka he ovat lävistäneet (ks. Sak.12:10 ja 13:1). On mahdollista, että tämän toteutuminen on jo alkanut.

Turhaa usko, unta vaan,
jos on Kristus haudassaan.
Vaan hän elää, ja niin me
hänen kanssaan elämme.
(Virsi 87:7).

Kun kaste ja usko yhdistävät meidät Jeesukseen Kristukseen, saamme omistaa kohdallemme apostolin sanat: ”Niin kuin kaikki ihmiset Aadamista osallisina kuolevat, niin myös kaikki Kristuksesta osallisina tehdään eläviksi, jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus ja sen jälkeen Kristuksen omat, kun hän tulee.” (1.Kor.15:22–23).
   

2. pääsiäispäivä
Matt.28:8–15

Varhain aamulla Maria ja Salome
lähtevät Jeesuksen haudan luo,
ja he kuollutta Mestaria itkevät.
Kuka lohtunsa heille nyt suo?
Mutta kohta nuo naiset jo huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!

Tämän kuultuaan lähti sinne Pietari
murheen murtama, toivoton mies.
Ilman Jeesusta elämä on arvoton,
toki sen tämä kieltäjä ties.
Mutta kohta jo Pietari huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!

Eivät Pietari, Maria ja Salome
voineet hillitä ylistystään.
Kiitosvirsiä veisaten he lähtivät
ilosanomaa levittämään.
Tänään maailma ilosta huudahtaa:
Tämä hauta on tyhjä, nyt riemuitkaa.
Kristus noussut jo kuolleista on!

Näillä sanoilla lauluntekijä Jaakko Löytty on kerrannut Epäilijän messu -nimisessä teoksessaan sen, mitä evankeliumien kirjoittajat todistavat pääsiäisaamusta.

Kun naiset veivät sapatin jälkeen tuoksuvaa öljyä haudan luo, kun Pietari ja Johannes kurkistivat hautakammioon ja kun hautaa vartioineet sotilaat häpeillen tunnustivat ylipapeille epäonnistuneensa tehtävässään, Jeesuksen hauta oli tyhjä.

Jokainen edellä mainituista ihmisistä tajusi, että Jeesus oli voinut poistua haudastaan vain elävänä. Mutta he hapuilivat epäuskon ja uskon välimaastossa. Ihmisjärki ei riittänyt selittämään tuota kokemusta.

Ylösnoussut Jeesus näyttäytyi ensin niille naisille, jotka menivät varhain aamulla hänen haudalleen. Nuo naiset saivat tehtävän viedä sana Jeesuksen oppilaille, että heidän Mestarinsa eli. Silloisessa ajassa todistuksen ottaminen vastaan naisilta ei kuulunut tapoihin, mistä syystä oppilaat arvelivat viestintuojien puhuneen omiaan eivätkä uskoneet heitä (ks. Luuk.24:10–11).

”Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.” (Luuk.24:12).

Jaakko Löytyn Epäilijän messu on omistettu apostoli Tuomaalle, joka harhaili epätoivon ja uskon välimaastossa vielä silloinkin, kun toiset olivat jo kohdanneet ylösnousseen Herran. Mutta kuka tahansa hengellisesti koditon ihminen on Tuomaan paikalla, kun tämä kysyy:

Miksi veisaatte sitä samaa virttä,
että joku joskus voitti kuoleman?
Onhan ihminen yhä toisen uhri.
Näen maailman julman, ankaran.

Teoksen lopussa, Jumalan Karitsa -hymnissä, Tuomas saa vastauksen vaikeisiin kysymyksiinsä. Kuoro laulaa hänen ahdistuneiden repliikkiensä väliin:

Katso, Jumalan Karitsa!
Katso, Jumalan Karitsa,
joka tähtemme syyttömänä kuolee,
meidän syntimme kantaa harteillaan.
Herra, armahda, armahda nyt meitä,
anna rauhasi tähän maailmaan.

Jeesus auttoi Tuomaan uskoon osoittamalla hänelle kouriin tuntuvalla tavalla, että hän oli voittanut kuoleman.

”Viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset olivat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa. Ovet olivat lukossa, mutta yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille!’ Sitten hän sanoi Tuomaalle: ’Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!’ Silloin Tuomas sanoi: ’Minun Herrani ja Jumalani!’ Jeesus sanoi hänelle: ’Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.” (Joh.20:26–29).

Suuri osa tämän maailman ihmisistä elää ilman uskoa Kristukseen. Lukuisat kristitytkin noudattavat tapoja, jotka kertovat välinpitämättömyydestä sitä uskoa kohtaan, johon heidät on kastettu. Uuden Testamentin viimeinen kirja, Johanneksen ilmestys avaa lukijalleen näyn, että kristittyjä on kolmenlaisia: yhtäältä niitä, jotka ovat hengellisesti palavia, toisaalta niitä, jotka ovat uskossaan haaleita, ja viimeksi niitä, joiden usko on sammunut (ks. Ilm.2:1–29).

Jeesuksen oppilaskunta oli hänen kuolemansa jälkeisinä päivinä, vielä viikkojenkin ajan epävarmuuden ja odotuksen tilassa. Niin olemme myös me, kun meille tapahtuu jotakin traumaattista. Voimattomuuden tunne ja särkymisen kokemus eivät ole kuitenkaan sama asia kuin kuollut usko. Kun ruumiillinen, henkinen tai hengellinen kipu saa meidät huutamaan avuksemme Kristusta, vielä silloinkin, kun pystymme vain heikkoon huokaukseen, hänen Henkensä on meissä ja rukoilee puolestamme.

Päivän evankeliumissa juutalaisten ylipapit ja vanhimmat ovat esimerkki kuolleesta uskosta. He lahjovat vartiosotilaat kertomaan päällikölleen, että oppilaat varastivat haudasta Jeesuksen ruumiin sillä aikaa, kun vartijat nukkuivat. Selitys on huono, koska vartiotehtävässä nukahtamisesta seuraa ankara kurinpito. Mutta ylipapit ja vanhimmat turvautuvat valheeseen mieluummin kuin tunnustavat Jumalan ihmeen.

Kuolleen uskon edustajat voivat olla hurskaita tavalla, että he eivät palvo käsin tehtyjä jumalia. Mutta elävän Jumalan tuntemusta heillä ei ole. He voivat toistaa ulkoa pyhät kirjoitukset, mutta he selittävät pois ne kohdat, joissa Jumala tuomitsee synnin. He voivat johtaa komeita seremonioita, mutta he eivät johdata ketään parannukseen ja Kristuksen armoon. He voivat tehdä rohkeita päätöksiä, mutta he vetäytyvät jokaisesta taistelusta, joka käydään Jumalan valtakunnan ja pimeyden välillä.

Jeesus kuoli kaikkien ihmisten puolesta – myös niiden puolesta, jotka eivät ottaneet eivätkä ota vastaan hänen uhriaan. Juuri siitä me ymmärrämme, että hän haluaa pelastaa hengellisestä kuolemasta eli kadotuksesta niin monta ihmistä kuin mahdollista. Meitä, jotka olemme liitettyjä häneen ja merkittyjä hänen laumaansa, hän vetää puoleensa, jotta kasvaisimme hänen tuntemisessaan ja rohkaistuisimme olemaan suolana ja valona maailmassa (ks. Matt.5:13–16). Sillä autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.
   

Joulupäivä
Luuk.2:1–20

Luukkaan evankeliumin kaunis kertomus Jeesuksen Kristuksen syntymästä on ehkä saanut meidät olettamaan, että ajanlaskumme alussa Juudean Betlehemissä ei ollut levottomuutta eikä muuta sotajoukkoa kuin se taivaallinen osasto, joka ylisti Jumalaa sanoen:

Jumalan on kunnia korkeuksissa,
maan päällä rauha ihmisillä,
joita hän rakastaa!

Tuo pieni kylä oli rauhan tyyssija ainoastaan ohi kiitävän hetken. Vain kuuden kilometrin päässä Betlehemistä sijaitsi ruhtinas Herodeksen palatsi ja varuskunta. Korkean kukkulan laelta se vartioi koko seutua ja huokui terroria ja pelkoa. Herodes, joka oli keisarin alainen nukkehallitsija, piti kiinni vähäisestä vallastaan tyrannin ottein.

Matteuksen evankeliumista voimme lukea, että Herodes kuultuaan Messiaan syntymästä tapatti kaikki kaksivuotiaat ja sitä nuoremmat Betlehemin poikalapset. Jeesuskin olisi kuollut siinä joukossa, ellei Jumala olisi varoittanut unessa Joosefia ja käskenyt tämän paeta perheineen Egyptiin.

Jeesuksen syntymän aikoihin roomalainen rauha, Pax Romana, vallitsi kaikkialla Välimeren ympäristössä. Mutta tuo rauha perustui kansojen alistamiseen ja väkivaltaan. Vapaat Rooman kansalaiset ylistivät keisari Augustusta maailman pelastajaksi, mutta vapautensa menettäneet huokailivat hänen hallintonsa alla.

Luukas kertoi maailman todellisesta pelastajasta, Jeesuksesta, Rauhan Ruhtinaasta, jonka valta oli peräisin tämän maailman ulkopuolelta. Hänen ei tarvinnut kilpailla kuninkaiden ja keisareiden ja kanssa, koska hän perusti valtakuntansa ihmisten sydämeen.

Maailmanhistoria on täynnä rauenneita toiveita ja unohdettuja tarinoita. Mutta sanoma, jonka paimenet kuulivat Betlehemin kedolla yli kaksi tuhatta vuotta sitten, on pysynyt elävänä sukupolvelta toiselle. Evankeliumin voima perustuu siihen, että ihmiset löytävät sen välityksellä Jeesuksen Kristuksen uudelleen ja uudelleen.

Meidän Vapahtajamme Jeesus hallitsee armolla ja totuudella. Hän antaa sydämeemme rauhan, jota mikään mahti ei pysty horjuttamaan. Hänellä on valta antaa synnit anteeksi jokaiselle, joka turvautuu häneen. Kun hän tulee toisen kerran maan päälle, hän herättää kaikki kuolleet ja ottaa luokseen ne, jotka täällä ajassa uskoivat häneen. Siksi ankkuroimme toivomme Jeesukseen.

Kun paimenet olivat kuulleet enkelien viestin, he menivät Betlehemiin katsomaan, mitä siellä oli tapahtunut. Eivätkä he tyytyneet vain näkemään, vaan he kertoivat kaikille, mitä enkeli oli kertonut heille tästä lapsesta. Siten paimenet saivat toimia ensimmäisinä kristillisen uskon lähettiläinä. ”Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet.”

Joulu päättyy aikanaan,
ja me palaamme arkeen,
työhömme, toimiimme ja askareisiimme.
Mutta kiitollisuutemme ei tarvitse päättyä.

Emmehän kiitä joulun vapaapäivistä tai lomasta,
vaan kiitämme eletystä elämästä
sekä siitä elämästä,
joka meillä on vielä edessämme.

Kiitos on uskon toinen nimi.
Ja usko tietää, kenelle kiitos kuuluu:
Jumalalle hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen tähden
ennen kaikkea
ja kaiken jälkeen.
   

4. adventtisunnuntai
Matt.1:18−24

Neljännen adventtisunnuntain evankeliumissa kerrotaan asioista, jotka sopisivat johonkin Salatut elämät -viihdeohjelman jaksoon, ellei olisi kysymys toteutuneista Jumalan pelastusteoista ihmiskuntaa kohtaan. Ennen kuin Joosefin ja Marian liitto on vahvistettu, käy ilmi näet, että Maria on raskaana.

Evankeliumin kirjoittaja Matteus tietää, että Marian raskaus on Pyhän Hengen työtä. Mutta Joosef ei tiedä sitä, vaan pitää selvänä tosiasiana, että hänen kihlattunsa on ollut hänelle uskoton.

Matteus kertoo Joosefista, että hän on lainkuuliainen mies. Sen lisäksi hän on luonteeltaan maltillinen. Vaikka hän on pahoittanut mielensä syvästi, hän ei halua häpäistä kihlattuaan vaan aikoo purkaa avioliittosopimuksen kaikessa hiljaisuudessa.

Ihmissuhdedraaman ainekset ovat koossa, mutta Joosef – ilmeisesti rakkaudesta Mariaa kohtaan – ei halua, että draama kehittyy skandaaliksi.

Yön yli nukuttuaan Joosef luopuu ajatuksesta hylätä Maria. Vastoin kaikkea todennäköisyyttä hän päättääkin ottaa Marian vaimokseen. Tällainen käänne voi saada sivullisen kysymään ja arvostelemaan:

–   Kuinka Joosef voi muuttaa mielensä noin helposti?
–   Kyllä mies saa olla pehmo, mutta tyhmä hänen ei pidä olla!

Ymmärtääksemme tämän juonenkäänteen meidän pitää kelata tarinaa taaksepäin. Evankeliumi kertoo, että kun Joosef suunnitteli kihlauksensa purkamista, hänelle ilmestyi yöllä unessa enkeli, joka sanoi:

”Joosef, Daavidin poika, älä pelkää ottaa Mariaa vaimoksesi. Se, mikä hänessä on siinnyt, on lähtöisin Pyhästä Hengestä. Hän synnyttää pojan, ja sinun tulee antaa pojalle nimeksi Jeesus, sillä hän pelastaa kansansa sen synneistä.”

Joosefille tuli siis Herran sana, joka antoi hänelle toisen, joskin yllättävän ja haastavan vaihtoehdon: hänen tehtävänsä oli toimia tulevan messiaan suojelijana ja kasvattajana. Joosef oli siitä harvinainen mies, että hän puntaroi aikomuksensa Jumalan sanalla. Hän halusi noudattaa Jumalan tahtoa. Ja kun hän ei tiennyt, mikä oli Jumalan tahto, hän odotti, kunnes Jumala vastasi hänelle.

Päivän evankeliumissa on muitakin kiinnostavia yksityiskohtia, esimerkiksi se, että kihlautuminen ja avioliitto olivat kaksi erillistä asiaa juutalaisten maailmassa. Kihlaus oikeutti Joosefia kutsumaan Mariaa jo vaimokseen, mutta kihlapari ei saanut nukkua samassa vuoteessa. Perhe, suku ja kyläyhteisö pitivät silmällä, että tätä lakia ei rikottu.

Jumala antoi Jeesuksen syntyä Marialle juuri siinä vaiheessa, jolloin naisen neitsyyttä valvottiin kaikkein tarkimmin. Jos valvontaa ei olisi ollut, evankelista Matteuskaan ei olisi voinut todistaa, että Marian raskaus oli neitseellinen.

Oliko Jeesuksen neitseellisellä syntymällä sitten niin suuri merkitys, että Matteuksen piti korostaa sitä? Kyllä oli. Jeesuksen synnitön sikiäminen merkitsi niille juutalaisille, jotka alkoivat kutsua itseään kristityiksi (ks. Apt.11:26), että hän oli se, josta Johannes Kastaja sanoi: ”Katso, Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin.” (Joh.1:29).

Juutalaisten pääsiäisen viettoon kuului nimittäin lampaan karitsan uhraaminen Jumalan kansan syntien sovitukseksi. Nämä toistuvat uhrit eivät voineet kuitenkaan poistaa synnin juurta ihmisistä, mistä syystä Jumalan vanhurskas tuomio lepäsi aina kansan yllä.

Nekin juutalaiset, jotka pysyivät vanhoissa tavoissaan, ajattelivat, että elämä tuli äidiltä ja että perintö tuli isältä. Evankelista Matteuksen viesti heille oli tämä: koska Jeesus ei ollut Joosefin eikä kenenkään muunkaan miehen poika, Jeesus ei voinut periä Adamista alkanutta synnin jatkumoa.

Tietomme perinnöllisyydestä on nykyään paljon tarkempi kuin se oli ajanlaskumme alussa. Siksi myös kysymys perisynnistä on ajankohtainen. Sellaisia geenejä ei ole tunnistettu, jotka siirtäisivät eteenpäin ihmisten taipumusta toimia itsekkäästi tai vastuuttomasti tai aggressiivisesti. Kuitenkin nämä toiminnan moodit ovat kaikissa ihmisissä, vaikka ne eivät tulisi millään tavalla esiin.

Toki useimmat ihmiset osoittavat myös epäitsekkyyttä, vastuullisuutta ja hyväntahtoisuutta, vaikka niitäkään ei ole paikannettu joihinkin nimettyihin geeneihin.

Perisynti eli ihmisen taipumus tehdä pahaa, kulkee eteenpäin ennen kaikkea sosiaalisesti. Jos synti asustaa geeneissämme, silloin Jeesuskin, koska hän oli todellinen ihminen, olisi osallinen Eevan lankeemuksesta, vaikkei hän ole osallinen Adamin tottelemattomuudesta.

Kysymys Jeesuksen synnittömyydestä johtaa meidät kristillisen teologian alkulähteelle. Kristityt ovat uskoneet alusta saakka, että Jumala omaksui ihmisyyden siten, että hän syntyi ihmislapseksi neitsyt Marian kautta. Siinä toteutui profeetta Jesajan ennustus:

”Sinä Daavidin kuningassuku! Eikö riitä, että te loputtomiin koettelette ihmisten kärsivällisyyttä, kun haluatte koetella vielä Jumalan, minun Jumalani, kärsivällisyyttä? Sen tähden Herra antaa itse teille merkin: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel.” (Jes.7:13–14).

Kristinuskon vastustajat ovat haastaneet tämän teologian jo ajanlaskumme toiselta vuosisadalta lähtien kiistakirjoituksin ja vale-evankeliumein. Ne, jotka nykyään vetoavat näihin toisen vuosisadan kirjoituksiin, pyrkivät todistamaan, että Jeesus oli vain ihminen. He kieltävät Jeesuksen jumaluuden, koska se on hankala oppi jyrkän monoteismin näkökulmasta, mutta myös kiusallisen sitkeästi hengissä pysyvä myytti ateismin näkökulmasta.

Kristittyjen kannattaa huomata kuitenkin, että Uuden Testamentin evankeliumit ja muut osat ovat syntyneet ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla. Esimerkiksi Paavalin ensimmäinen kirje tessalonikalaisille on kirjoitettu jo niin varhain kuin vuoden 50 paikkeilla. Vaikka Paavali ei puhu 1. Tessalonikalaiskirjeessä Jeesuksen jumaluudesta, hän sanoo kirjeessään filippiläisille Jeesuksesta näin:

”Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen, vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi.” (Fil.2:6).

Apostoli Paavali siis puhui yhtenevästi niiden apostolien kanssa, jotka olivat kuuluneet Jeesuksen oppilasjoukkoon siitä lähtien, kun Jeesus aloitti julkisen toimintansa. Ja koska Paavali kuoli noin vuonna 64, hänenkin todistuksensa Jeesuksesta on paljon vanhempi kuin kristinuskon vastustajien laatimat kiista-, harhautus, pilkka- ja häväistyskirjoitukset, joita jotkut aikamme oppineet pitävät luotettavina lähteinä.

Joka haluaa päästä perille totuudesta, rukoilkoon Isää Jumalaa Jeesuksen Kristuksen nimessä. Kyllä Jumala kuulee vilpittömät rukoukset ja vastaa niihin. Mutta miksi hänen pitäisi vastata sellaisiin rukouksiin, jotka lausutaan vain pilan päiten ja hänen kärsivällisyytensä koettelemiseksi? Hän on antanut jo merkkinsä koko ihmiskunnalle ja kaikille sukupolville. Miksi hänen pitäisi antaa merkki jokaiselle epäilijälle erikseen?

Mitä tulee Jeesuksen perinnöllisiin ominaisuuksiin, voimme olla täysin rauhassa myös niiden osalta. Tullakseen ihmiseksi Jumala ei tarvinnut Joosefin perimää, mutta ei myöskään Marian perimää, sillä ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme” (Joh.1:14) samalla tavalla kuin tähdet syttyivät maailmankaikkeuteen, kun Jumala sanoi: ”Tulkoon valo!” (1.Moos.1:3).

Jumala omaksui ihmisyyden siinä ajassa, paikassa ja tilassa kuin Matteus ja Luukas kertovat evankeliumeissaan. Tätä enemmän emme voi tietää tästä asiasta.

Myös arvailut Jeesuksen dna:sta ovat uskon kannalta turhia. Yritykset sovittaa yhteen nykyajan tieto ihmislajin alkuperästä ja historiasta sekä kristinuskon oppi Jeesuksen Kristuksen kahdesta luonnosta voivat tulla joillekin jopa uskon esteiksi.

On siis parempi uskoa nyt
ja saada vastaukset kysymyksiinsä joskus tulevaisuudessa
kuin vaatia Jumalaa avaamaan salaisuutensa nyt
ja ruveta uskomaan sitten joskus.
   

Koska toimittaja Mikko-Pekka Heikkinen on kirjoittanut tästä aiheesta Helsingin Sanomissa äskettäin, sanon minäkin siihen sen, mitä tiedän sukututkijana. Ohessa on linkki edellä mainitsemaani kolumniin.

https://www.hs.fi/mielipide/art-2000009992400.html?utm_source=facebook&utm_medium=toimitus-dlvr&fbclid=IwAR1sPfRWbbzUMSdJlWcKG49Ugjcy8Bh5GyyUnjJGwbRZ-s3qt8r24BJHQ9U

Kaisa Korpijaakko kertoo väitöskirjassaan 'Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa' vuodelta 1989:

Kuusamon käräjillä vuonna 1737 talonpoika Juho Pekanpoika Heikkinen ja lukkari Pentti Tanelinpoika Kiela olivat haastaneet vaimojensa Maria ja Anna Ollintytär Pesosen puolesta käräjille kylän vanhan nimismiehen Sihveri Granrotin Haukiniemen tilan sukulunastusoikeutta koskeneessa asiassa.

Sotkamosta lähtöisin ollut Olli Ollinpoika Pesonen, Marian ja Annan isoisä, oli muuttanut Lapinmaahan kolmen poikansa kanssa vuoden 1680 paikkeilla ja ryhtynyt etsimään itselleen uutta asuinpaikkaa. Vuoden 1686 käräjillä Pesoset olivat pyytäneet lupaa saada asettua asumaan jonnekin Maanselän kylän alueelle uudistilan perustamiseen soveliaalle paikalle.

Lappalaislautamies Johan Olufinpoika Junga oli ilmoittanut tällöin, että perhe voisi muuttaa hänen ja hänen esi-isiensä perintömaalle Haukiniemeen. Ehdoksi Johan oli asettanut vain, että tulijoiden oli muistettava häntäkin, milloin nämä saivat hyvän sadon.

Pesoset ja Johan Olufinpoika olivat asuneet tämän jälkeen Haukiniemen perintötiluksilla yhdessä. Pesosten raivatessa peltoja ja niittyjä Johan oli jatkanut kalastustaan ja metsästystään maksaen maasta myös kaiken aikaa veroa kruunulle. Näin oli jatkunut siihen saakka, kunnes Johan oli kuollut ankarana nälkävuotena 1696.

Jonkun ajan päästä myös Olli Ollinpoika oli kuollut. Marian ja Annan isä, niin ikään Olli nimeltään, oli lunastanut koko Haukiniemen itselleen ja viljellyt sitä pitkän ajan kaikessa rauhassa. Iän ja velkojen rasittamana hänen oli ollut kuitenkin pakko myydä tila silloiselle kirkkoherralle Sigfrid Boneliukselle kahdesta sadasta kuparitaalerista. Kaupasta ei laadittu kauppakirjaa.

Sihveri Granrot, joka oli Boneliuksn sisarenpoika, oli muuttanut Kuusamoon vuoden 1700 paikkeilla. Vuonna 1705 hän oli saanut valtuudet hoitaa Kuusamossa sekä henkikirjoittajan että nimismiehen virkaa. Hallitsemansa nimismiehentalon lisäksi hän oli ostanut Olli Pesoselta Raatetpuronsuun tilan vuonna 1705 sekä Boneliuksen kuoltua tämän kuolinpesältä Haukiniemen tilan 225 kuparitaalarilla vuonna 1724. Tästä kaupasta oli laadittu kauppakirja, jonka Granrot esitti oikeudelle.

Vuoden 1737 käräjillä Olli Pesosen perilliset ilmoittivat haluavansa lunastaa Haukiniemen tilan takaisin sukuunsa. Tähän heillä oli mielestään oikeus, koska tila oli perintöluontoinen ja koska uudisasutusplakaateissa luvattuja viittätoista verovapausvuotta ei ollut nautittu hyväksi.

Kihlakunnanoikeus antoi lopullisen päätöksensä vuoden 1739 käräjillä: Granrot velvoitettiin ottamaan vastaan kauppahinta, jonka kantajat olivat tarjonneet ja tallettaneet, sekä luovuttamaan Haukiniemen tila kantajille.

Nimismies Granrot vetosi Piitimen laamanninoikeuteen, joka totesi, että Haukiniemen uudistila ilmeisesti oli todella sukulunastusoikeuden alainen ja ettei lapinveromaita ollut julistettu minkään kuninkaallisen asetuksen nojalla kruununluontoisiksi. Varmuuden vuoksi laamanninoikeus alisti asian hallitsijan ratkaistavaksi.

Tässä tarkoituksessa asia joutui ensin Svean hovioikeuden ja sen jälkeen kamarikollegion ja kamariarkiston käsiteltäväksi. Kamariarkisto ilmoitti kollegiolle, ettei lapinveromaista ollut olemassa sellaisia maakirjoja, joissa ne olisi merkitty veroluontoisiksi sen paremmin kuin kruununluontoisiksikaan. Kamarikollegion olisi tullut ilmoittaa tästä Svean hovioikeudelle, mutta vuonna 1743 asia oli edelleen kamarikollegion pohdittavana.

(Kaisa Korpijaakko: Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa, Lapin korkeakoulun oikeustieteellisiä julkaisuja, Sarja A, 3, Mäntän Kirjapaino Oy 1989, sivut 569-570, 576-579).

Kaisa Korpijaakon käyttämissä lähteissä on virheellinen käsitys Bengt Danielsson Kelan puolison Anna Pesosen osalta, että tämä oli Olli Ollinpoika Pesosen tytär.

Olli Ollipoika Pesosella (s. 1661 - k. 1744) kyllä oli tyttäret Anna (s. 1693 - k. 1769) ja Maria (s. 1703 - k. 1744). Mutta tämä Anna ei ollut Bengt Danielsson Kelan (s. 1697 - k. 1756) puoliso, vaan hän oli Matti Simonpoika Määtän (s. 1689 - k. 1743) vaimo. Olli Ollinpoika Pesosen koko perhe oli savolaisalkuisia kaskiviljelijöitä silloisen Suur-Paltamon pitäjän Sotkamosta.

Maria Ollintytär Pesosen puoliso Johan Pekanpoika Heikkinen (s. 1701 - k. 1769) oli niin ikään kotoisin Sotkamosta ja savolaista juurta.

Kuusamon lukkari Bengt Danielsson Kela (1697-1769) kuului pudasjärveläiseen Kälkäjä-sukuun, jonka lähtöpaikka lienee ollut Limingassa. Vallitsevan käsityksen mukaan hän ei ollut saamelainen.

Kuusamon 1737 käräjien pöytäkirjoissa mainittu Anna Pesonen, Bengt Danielsson Kelan vaimo, oli todennäköisesti Anna Pekantytär Pesonen (s. 1704 - k. 1756), koska hänen isänsä Pehr Olofsson Pesonen (s. 1675 - k. 1744) oli käräjäpöytäkirjassa mainitun Olof Olofsson Pesosen (s. 1661 - k. 1744) veli.

Pehr Ollinpoika Pesosen puoliso oli Anna Gustafsdotter Granroth (s. 1683 - k. 1743), joka puolestaan oli Kuusamon nimismies Sigfrid Gustafsson Granrothin (s. 1683 - k. 1771) sisar.

Käräjäpöytäkirja mainitsee, että Olli Ollinpoika Pesosella (ca 1619 - ca 1696) oli Kuusamoon tullessaan mukanaan veljensä Antti sekä kolme poikaansa. Mutta asiakirjat tuntevat näistä pojista vain Ollin ja Pekan. Antti-veljestä tiedetään, että hän pani alulle lupahakemuksen asettumisesta Lapinmaalle. Nimeltä tuntemattoman kolmannen pojan vaiheista ja kohtalosta ei ole mitään tietoa.

Kuusamojärven Haukiniemen tilan sukulunastusoikeutta koskeneessa asiassa haettiin päätöstä siihen, oliko Sigfrid Gustafsson Granrothin sisarentyttärellä Anna Pekantytär Pesosella sekä tämän serkulla Maria Ollintytär Pesosella perinnöllinen oikeus Haukiniemen tilaan. Käräjäpöytäkirjahan ei mainitse, että Haukiniemen saamelaisella omistajalla Johan Olofsson Jungalla, joka kuoli nälkävuotena 1696, olisi ollut rintaperillinen.

Jutun käsittely eteni aina ylimpään oikeusasteeseen eli Svean hovioikeuteen saakka samalla pitkittyen. Kaisa Korpijaakko ei kerro väitöskirjassaan, mikä oli Svean hovioikeuden ratkaisu, mutta sen ovat tuoneet esiin toiset tutkijat. Kuningas Fredrik I, joka hallitsi vuosina 1720-1751, ratkaisi asian suvereniteetillaan nimismies Granrothin hyväksi pitäen silmällä omien valtiollisten intressiensä jatkumista Lapinmaassa. 

Nimismies Granroth siis ei hankkinut viekkaudella ja vääryydellä omistukseensa saamelaisen Johan Olofsson Jungan perintömaata eikä sen jälkeen luovuttanut sitä enolleen kirkkoherra Sigfrid Sigfridsson Boneliukselle (s. 1665 - k. 1715).

Haukiniemen tilan hallinta siirtyi kirkkoherra Boneliukselle siten, että hän osti tilan Olli Ollinpoika Pesonen nuoremmalta (1661 - 1744) kahdella sadalla kuparitaalerilla ehkä vuonna 1710. Olli Ollinpoika Pesonen nuorempi ilmeisesti toimi Haukiniemen tilanhoitajana isänsä Olli Pesonen vanhemman elämän loppuvuosina, lunasti isänsä kuoleman jälkeen veljensä tai veljiensä perintöosuuden tilasta ja oli Haukiniemen isäntä noin vuosina 1696-1710.

Kirkkoherra Bonelius kuoli vuonna 1715, minkä jälkeen Haukiniemen tila oli pitkän ajan huonosti hoidettu tai peräti hoitamatta. Kuten käräjäpöytäkirjoissa sanotaan, Sigfrid Granroth osti Haukiniemen tilan nimiinsä vuonna 1724.

Koska tiedämme nyt, että Anna Pekantytär Pesonen oli Sigfrid Granrothin sisarentytär, nimismies Granrothin toiminnan motiivina voi nähdä halun hankkia Haukiniemi lähisukulaisensa Anna Pekantytär Pesosen ja tämän puolison Bengt Danielsson Kelan asuttavaksi ja hoidettavaksi.

Mitä tulee Mikko-Pekka Heikkisen kysymykseen, moniko on valmis tunnustamaan, että hänen esivanhempansa kahmivat maita saamelaisilta, vastaan:

Olen äitini puolelta Sigfrid Gustafsson Granrothin jälkeläinen.
Olen myös Sotkamosta Kuusamoon muuttaneen Olli Ollinpoika Pesosen jälkeläinen
sekä kirkkoherra Sigfrid Boneliuksen jälkeläinen
sekä Johan Pekanpoika Heikkisen jälkeläinen.

Kuulun myös ainakin neljään Kuusamon Lapin saamelaissukuun, 
jotka ovat Aikio, Aikasarria, Kuhmitsa ja Pitkä.

Myös Sotkamosta Kuusamoon muuttanut Simo Antinpoika Määttä (ca 1645 - ca 1712), joka otti nimeltä tuntemattomaksi jääneen vaimonsa Kuusamon Maanselän siidasta ja pääsi siten saamelaisyhteisön jäseneksi, oli esi-isäni.

Valtaosa nykyisistä kuusamolaisista on 1600-luvun lopulla Kuusamon Lappiin muuttaneiden uudisasukkaiden ja seudun alkuperäisten saamelaisten jälkeläisiä. He ovat siis suomalais-saamelainen sekakansa, mikä koskee myös posiolaisia, kemijärveläisiä, sallalaisia, pelkosenniemeläisiä, savukoskelaisia ja sodankyläläisiä sekä aika monta Ylä-Lapin sukua.

Kemin Lapin seurakunta, joka perustettiin vuonna 1673, ulottui Etelä-Kuusamosta Inariin. Vaikka seurakunnan väkiluku oli pieni ja vaikka kulkuyhteydet olivat lähinnä jokireittejä, kärry- ja kinttupolkuja sekä hevostalviteitä, ihmiset liikkuivat laajan pitäjänsä osien välillä. He pitivät yllä kauas kotiseudultaan ulottuneita väärtisuhteita, jotkä pysyivät kollektiivisessa muistissa satojen vuosien ajan. Vielä vuoden 1868 paikkeilla kuusamolainen Johan Abram Jaakonpoika Rontti (1853-1917) haki itselleen saamelaisen vaimon Sodankylästä. 

Joitakin vuosia sitten Rovaniemen Arktisen Keskuksen tutkija Tanja Joona esitti Koillissanomissa näkemyksensä, että ne papit, jotka toimivat Kuusamon seurakunnassa 1700-luvun alussa, saivat aikaan Kuusamon saamelaisten akkulturaation. Kun tutkijatohtori esittää tällaisen ajatuksen lähteitään mainitsematta ja asettamatta niitä vertaisarvioitaviksi, hänen väitteensä on sitten tosi, vai kuinka?

Emme voi poistaa perimästämme niitä esivanhempiamme, joiden nimet on tahrittu jälkijättöisesti. Emme voi myöskään diskvalifioida niitä esivanhempiamme, jotka ehkä ovat ansainneet kyseenalaisen maineensa. Kaikki he ovat geeneissämme, mistä syystä meidän on elettävä sen kanssa, mitä vanhempamme ja esivanhempamme olivat hyvässä ja pahassa.

Toisaalta emme tee oikeutta historialle, jos ja kun tulkitsemme mennyttä maailmaa nykyajan arvoarvostelmien, esimerkiksi 2020-luvun populäärin Woke-ideologian mukaan. Sellaista menettelytapaa kutsutaan anakronistiseksi historian tulkinnaksi - joka on sen huomiotta jättämistä, millaiset olot, tapahtumat ja arvot olivat vallitsevia kunakin aikakautena ja kullakin maantieteellisellä alueella ja millaiset mahdollisuudet ja resurssit eri toimijoilla oli vaikuttaa kehityksen suuntaan.

Kolmanneksi: kyllä meidän pitää kertoa jälkipolvillemme sukumme, heimomme ja kansakuntamme historia niin kuin se on ollut ja niin hyvin kuin se on pystytty selvittämään. Jälkeläisemme ovat oikeutettuja tietämään, kuinka asiat ovat olleet ja tapahtuneet ennen heitä. Mutta on hyödytöntä lastata syyllisyyttä heidän kannettavakseen ja eettisesti kestämätöntä myrkyttää heidän mielensä vihalla ja katkeruudella. "Rakkaus ei muistele kärsimäänsä pahaa." (1.Kor.13:5).

Sellaisia narratiiveja ei pidä elättää, joissa yksi osapuoli on sorrettu ja toinen osapuoli on sortaja. Alkuperäisväestön ja tulokasväestön välinen suhde ei ollut Lapissa läheskään niin kahtiajakoinen kuin jotkut haluavat nähdä sen olleen. Ruotsin ja Venäjän välillä vuonna 1595 solmitusta Täyssinän rauhasta lähtien Suomen Lappi kuului Ruotsin itämaahan. Ruotsi-Suomi -nimistä valtakuntaa ei ollut olemassa käsitteenä, vaan koko valtakunta oli yhtä Ruotsia.

Tämän seikan merkitys on siinä, että kun saamelaissyntyinen Johan Gerhardsson Graan (1610-1679) sai nimityksen Västerbottenin läänin maaherraksi, hänen vastuualueekseen tuli myös kahdeksi kymmeneksi vuodeksi Suomen puoleinen Österbotten. Kuninkaalle uskollisena virkamiehenä Johan Graan edisti talonpoikien asettumista Lapinmaille, mitä pidettiin silloin Ruotsin valtakunnan edun mukaisena toimintana.

https://sv.wikipedia.org/wiki/Johan_Graan

Nykyään on tutkijoita ja historian harrastajia, jotka tuomitsevat Johan Graanin virkakauden. Mutta seikka, että Graan oli juuriltaan Sorselen saamelainen, osoittaa saamelaisilla olleen halua päästä osallisiksi koulutuksesta, vahvistaa taloudellista asemaansa ja pysyä mukana yhteiskunnan kehityksessä. 

Vaikka Kuusamon Lappi oli kaukana Ruotsin valtakunnan itärajalla, Saamen tyttäret eivät menneet naimisiin suomalaisten uudisasukkainen poikien kanssa olosuhteiden pakottamina. Kyllä he tekivät niin ihan omasta halustaan ja vapaasta tahdostaan.

Olen ylpeä savolaisista, saamelaisista ja suomenruotsalaisista juuristani.